Pieniä kysmyksiä

Mistä tietää
rakastaako jotakuta oikeasti vai onko kyseessä vain tottumus tai riippuvuussuhde? Ja mitä sitten?
Onko rakkaus sama kuin pakko jäädä ja kaikki muu merkki lähteä?
Kuinka itsestään pääsee eroon?
Miten voi lakata rakastamasta, jos kohde pääsääntöisesti tekee elämästä kurjempaa?

Terveisiä alamäestä

En muista, milloin viimeksi nukuin ehjän ja tarpeeksi pitkän yöunen. Jokunen viikko sitten. Alkaa huolestuttaa, että paniikki-/masennusoireet alkavat taas. Siihen ei olisi juuri nyt varaa.
Töissä menee ihan kohtuullisesti. Ensi-ihastus puolin ja toisin on rauennut, ja nyt koetan tosissani päästä sisälle tehtäviin, niin että tyhjäkäyntiä ei pääsisi muodostumaan. Vähän on semmoinen olo, että pitäisi varmaa jo osata enemmän kuin vielä osaan ja muistan. Lyhytmuistin ontumisesta olenkin huolissani. Tietyntyyppiset tehtävät tehtyäni unohdan ne samantien, sillä uutta opeteltavaa kuitenkin on jatkuvasti. Sitten kun kysytään että oletko tehnyt nähnyt kommentoinut tällaista juttua pyöritän hämmentyneenä päätäni...onneksi tietokoneissa on erinomaiset hakutoiminnot!
Eli on töistäkin pieni stressinpoikanen, mikä on ihan luonnollista.
Mutta mutta. Täällä kotona on niin ahdistavaa. Isäntä menee puuhissaan ja jutuissaan aivan laidasta laitaan. Välillä olen hänestä niin kaunis ja fiksu ja sitten taas, tietenkin omasta syystäni, aivan kynnysmatto!
Sellaiselle on varmaan omia diagnostisia nimikkeitä, mutta tieteellistä puolta tuntemattomana en voi kuin arvailla. Bi-polaarinen mielialahäiriö? Narsistinen psykopaatti? Vai "vain" masennusta?
Töihinmenoni aiheuttama tilanteen korjautuminen osoittautui tilapäiseksi, kuten hieman uumoilinkin. No, se oli mukavaa niinkauan kuin sitä kesti, eli noin kuukauden.
Erialaisia aiheita riidellä, murjottaa ja rangaista minua nukkumalla siellä työhuoneen laverilla tuntuu löytyvän tosi pienellä etsimisellä. Se, etten esimerkiksi eilenillalla omalta väsymykseltäni jaksanut mennä isäntää vastaan eteiseen hänen saapuessaan kotiin, vaan luin olohuoneen sohvalla (koetin kovasti ottaa haltuun aihetta "tallentavat digiboksit - koska ja millainen kannattaa hankkia") enkä innostunut siitä, että teeveeuutislähetys laitettiin huutamaan viereeni (isännällä on toki telkka siellä boxissaankin), riitti taas rikokseksi, josta rankaisu oli eristäminen hänen kuninkaallisen paskamaisuutensa jumalaisesta seurasta! Sorry, oli pakko tuulettaa! Menin kuitenkin vähän ajan päästä sinne huoneen ovelle ja koetin selittää että olin tosi väsynyt ja olisin vain toivonut leppoisaa istuskelua ja juttelua menneestä viikosta ja tulevasta viikonlopusta. Vastaukseksi sain vain haistattelua ja ilmoituksen siitä, ettei minun seuraani kaivata enää. Olin kuulemma ollut niin tympeä hänen kotiin tullessaan. Ja että sunnuntaina hän menee viettämään aikaa entisen perheensä pariin, syntymäpäiviä kuulemma. Ja että muutenkin voin painua helvettiin.
Että viikonloppu on sitten silleen pedattu.
Nukuin, yksin tietenkin, viitisen tuntia heräten pari kertaa. Nyt pitäisi tehdä kaikenlaisia kotihommia mutta väsyttää sairaasti. Salilla en ole jaksanut käydä sitten maanantain ja siitä on paha morkkis.
Koetan pohtia erilaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi tai ainakin liikauttamiseksi parempaan suuntaan. Ei tule mieleen mitään mihin tahtoisi ruveta. En kai ole vielä tarpeeksi pohjalla. Mistä ihmiset saavat voimia tehdä vaikeita ja tuskallisia ratkaisuja?
En tahtoisi tehdä mitään hätiköityä jota myöhemmin katuisi.
Nyt ei mene kovin mukavasti.

Tonttu voi tulla ikkunan läpi

Olin tänään jo joululahjaostoksilla. Osuin tehtaanmyymälään josta uuden työpaikkani ansiosta oli mahdollisuus saada vähän reilumpi alennus. Muutenhan tämäntyyppiset putiikit ovat aikamoista - no, en nyt sano huijausta, mutta lähinnä silmänkääntöä. Alkuperäinen ajatus hieman edullisemmista hinnoista verrattuna tavalliseen jälleenmyyjään on vesittynyt matkan varrella. Toki jotain näyte-eriä ja pahnanpohjia saattaa löytyä, mitä ei muualla myydä. Yleensä marketit ja halpaketjut vetävät alle näiden hintojen. Reilua?

Mutta löysin sopivia pieniä lahjoja melkein kaikille, joita lahjoa haluan, ja se pakollinen anopillekin. Oli hienoa pohtia, sopisiko tämä tai tuo tietylle ystävättärelleni. Mitään suurta ja ihmeellistä ei kassiin karttunut, mutta arvelen kuitenkin, että ne ilahduttavat. Ja pystyin ostamaan ne itse ansaisemillani rahoilla. Viime vuonna kokosin joulumusiikkia ja poltin levyjä omatekoisin kansin, ne sopivat silloiseen tulotasoon ja käytettävissä olevaan aikaan. Näihinkin paketteihin aion designeeraata kortit ja värssyt sentään itse.
Lahjominen on kivaa. Perustan pro gift-liikkeen, vai olisiko se pro bribe?
Joku latinisti hoi, kuinka se kuulostaisi alkukielellä?
Mutta tästä lähtien, kun rahaa on sentään hieman, aion hankkia ja antaa lahjoja koko ajan - siis ostan jotain sopivaa, kun se eteen sattuu, ja lahjon kun siltä tuntuu. Kun ei hae jotain tiettyä, yleensä löytää jotain hauskaa jonka näkee sopivan jollekin tärkeälle ihmiselle. Tämä aspekti shoppailuun on rankasti aliarvostettu, methinks.

Lapsia ja aikuisia?

Pitäisikö taas blogata vaikkei ole mitään sanottavaa? Onko tästä tullut velvollisuus?
Mieltä painaa monikin asia, mutta onneksi tänään oli ystävättäreni kutsusta kahvilla ja mustikkapiirakalla luonani. Saatiin vähän päivittää tuntoja. Jokaisella omat murheensa ja ristinsä, kyse vain siitä kuinka ne kantaa, nich wahr?
Isäntä melskasi taas eilen. Ei minuun käynyt käsiksi vaan sohvapöytää vähän nosteli lattiatasolta. Vettä lattialla ja kaken patterit sohvan alla suurimmat aineelliset tappiot. Raahasi sitten laverin varasto/vieras/työhuoneesta omaan työhuoneeseensa ja siirtyi sinne nukkumaan. Siellä vaatteet päällä könötti yön.
Tyhmää, että aikuinen on niin ahdistunut ja solmussa omien tuntemustensa kanssa ettei osaa toisen ihmisen kanssa olla. Suuttuu kuin hiekkalaatikkoikäinen jollei saa tahtoaan läpi.
Päivän hyvä uutinen: esikoispoikanen tulee kuitenkin kotiin jouluksi ulkomailta. Rutistan sen roikaleen tajuttomaksi kun saapuu.

Mies vai hiiri?

Väsyttää. On sellainen kuiviin puristettu olo, vaikkei kukaan ole käsiksi sitten viimebloggaaman käynytkään. Isäntä jatkaa murjottamistaan, se on rankaisu pahoista teoistani. Jos ei olisi itse tämän paskapuuron silmässä, voisi naurattaakin. Surkuhupaisaa. Eikö ihminen mitenkään voi olla onnellinen ja nauttia siitä mitä on? Pitääkö marista ja vongata sitä yhtä asiaa sadasta, jota ei voi saada?
Rankaisuni yltyy aina läheisyyden negaatioon. Viime yön isäntä nukkui sohvalla. Niin, tämän asian logiikka menee jotenkin nurinkurin, eräs esimerkki siitä surun hupaisuudesta. Olen niin kammottava ihminen, ettei viereeni voi tulla nukkumaan. Mieluummin kieriskellään epämukavasti sohvalla vasten työpäivää. Teoriassa on marttyyrin mentävä aukko. Ja ihan niinkuin suurin toiveeni olisi päästä sen saman käden kainaloon, joka muutama tunti aiemmin löi. Onneksi töissä oli reippaanpuoleista säpinää, en joutanut kauheasti mietiskelemään näitä kotijuttuja. Muutaman kerran tuli mieleen ja puistatti. Saisinpa voimaa tehdä sen ainoan ratkaisun, joka lopettaisi tämän kynnysmattoelämän.
Lukijani vähenevät kuin lehmän häntä maailmanlopun edellä. Eivväliä. Eihän tästä neuloblogiksikaan ollut. Siitä ainoasta syksyn neuleesta on vasta hihat valmiina. Oisko hihatin? Ehkä ensi viikonloppuna kapuan työhuoneeseen torimummoksi naamioituneena ja tarkenen neuloa etu- ja takakappaleetkin. Onneksi kokoamisen voi tehdä sohvalla lämpimässä telkkaa katsoen.
En käsitä kuinka monet neulebloggaajat ilmeisesti vääntävät käsin puseron viikossa - tai niitä hienoja kaulahuiveja tai shaaleja, joiden käyttöön en itse oikein osaa orientoitua. Kovasti reikäinen ja röpelöinen loipakka tarttuisi minulla ihan jokapaikkaan kiinni ja hirttäisin sillä itseni ennenaikaisesti. Aamutakin taskutkin ovat revetä kun ne nappaavat keittiön kaappien kahvoihin, nääs ammottavat juuri siinä sopivalla korkeudella.

Loppuihan se honeymoon

Kirjoitan tätä kirjaimellisesti ja kliseisesti kyynelten läpi. Tänään uuden auton hakumatkalla noin puolitoista tuntia sitten isäntä kävi kimppuuni. Liikennevaloissa, auton ollessa pysähdyksissä, minä matkustajan paikalla, hän löi päätäni ja repi tukasta. Tilanne oli täysin odottamaton enkä tietenkään kyennyt mitenkään puolustautumaan. Kotimatkaa oli vielä puolisen tuntia, osa moottoritietä jotan istuin aika kauhuissani uskaltamatta sanoa juuri mitään. Koetin olla oksentamatta tai hyperventiloimatta ja saada hakkaavan sydämeni rauhoittumaan rukoillen ääneti matkan päättymistä turvallisesti kotipihaan. Olen oppinut itkemään ääneti, tai ainakin mahdollisimman hiljaa, sillä se ärsyttää tietynkaltaista ihmistä.
Ja mitä tein ansaitakseni tämän päänsilityksen?
Oltiin juuri käytetty anoppia kaupassa ja siinä samalla törmättiin parkkipaikalla isännän entisen perheen jäseniin. Luin tilanteen väärin pysytellen kauempana, työnsin ostoskärryt toiselle puolen autoa ja lastasin anopin ja omat ostokset sillävälin kun isäntä veti anopin mukaan seurueeseen. Työnsin kärryt pois ja menin autoon istumaan. Odotin pari minuuttia anoppia ja isäntää.
Tämä oli väärin.
En ollut huomannut minulle kuulemma osoitettua tervehdystä. Tämä oli virheeni, josta sain valtavat haukut ja fyysisen kurituksen. Olen kyykäärme ja noita. Yritin vain olla näkymätön ja huomaamaton tekemättä tilanteesta numeroa.

Ja minä naivi yksinkertainen ihminen luulin että vihdoinkin asiat alkavat mennä oikeille raiteille!
Kunpa olisi joku joka puuttuisi tällaisiin asioihin. Olisipa vaikka veli joka voisi vähän kovistella isäntää, sanoa ettei tuollainen kuule sovi. Mutta nykyään kaikki varovat puuttumasta toistensa asioihin. Ollaan niinkuin mitään ei kuultaisi ei nähtäisi. Jokainen kantakoon ristinsä. Mitäs on ottanut tuollaisen ukon, mitäs jää tuollaisen psykopaatin luo!
Nyt täällä kotona isäntä nakkelee niskojaan ja paiskii ovia, sillä minähän se pahantekija tietenkin olen - edelleen - ja rangaistusta tulee jatkaa. Koskaan hän ei pyydä anteeksi. No eihän tarvitse, mitäs kun on aina oikeassa.
En erityisemmin haaveile kostosta, mutta joskus tulee mieleen että tällainen "ihminen" saisi joutua tilanteeseen jossa olisi yhtä täydellisesti altavastaajana kuin vaikka minä siellä autossa. Joku fyysisesti ylivoimainen käy kimppuun ja olet sen tyypin armoilla vielä puolisen tuntia, uskaltamatta hengittää kunnolla, miettien että tuleeko kenties uusinta vai työnnetäänkö pois kyydistä moottoritiellä kuten isäntä siinä tilanteessa vielä uhkasi.
Millainen raukka täytyy olla voidakseen käydä heikomman kimppuun! Miten sellainen voi katsoa itseään peilistä voimatta pahoin?

O-la-la?

Olen ilmeisesti täysverinen materialisti. Nautin kierrellessäni kauppoja, nyt kun ensimmäinen tili on tullut. En ole kuluttanut paljoakaan, mutta jo ajatus, että voisin ostaa tuon kupin, shaalin tai hameen antaa suuren tyydytyksen.
No, auto on ostettu. En ole vielä sitä nähnyt, tuttu autokauppias oli löytänyt sen minulle ja osti pois. Haen huomenna. Se ei ole sellainen haaveilemani ranskalainen, vaan järkevä japanialainen. Mutta sentään punainen!