iXnit

Pieniä kysmyksiä

2005-12-16T21:09:00.000+02:00

Mistä tietää
rakastaako jotakuta oikeasti vai onko kyseessä vain tottumus tai riippuvuussuhde? Ja mitä sitten?
Onko rakkaus sama kuin pakko jäädä ja kaikki muu merkki lähteä?
Kuinka itsestään pääsee eroon?
Miten voi lakata rakastamasta, jos kohde pääsääntöisesti tekee elämästä kurjempaa?

2005-12-10T12:40:00.000+02:00

Terveisiä alamäestä

2005-12-10T10:46:00.000+02:00

En muista, milloin viimeksi nukuin ehjän ja tarpeeksi pitkän yöunen. Jokunen viikko sitten. Alkaa huolestuttaa, että paniikki-/masennusoireet alkavat taas. Siihen ei olisi juuri nyt varaa.
Töissä menee ihan kohtuullisesti. Ensi-ihastus puolin ja toisin on rauennut, ja nyt koetan tosissani päästä sisälle tehtäviin, niin että tyhjäkäyntiä ei pääsisi muodostumaan. Vähän on semmoinen olo, että pitäisi varmaa jo osata enemmän kuin vielä osaan ja muistan. Lyhytmuistin ontumisesta olenkin huolissani. Tietyntyyppiset tehtävät tehtyäni unohdan ne samantien, sillä uutta opeteltavaa kuitenkin on jatkuvasti. Sitten kun kysytään että oletko tehnyt nähnyt kommentoinut tällaista juttua pyöritän hämmentyneenä päätäni...onneksi tietokoneissa on erinomaiset hakutoiminnot!
Eli on töistäkin pieni stressinpoikanen, mikä on ihan luonnollista.
Mutta mutta. Täällä kotona on niin ahdistavaa. Isäntä menee puuhissaan ja jutuissaan aivan laidasta laitaan. Välillä olen hänestä niin kaunis ja fiksu ja sitten taas, tietenkin omasta syystäni, aivan kynnysmatto!
Sellaiselle on varmaan omia diagnostisia nimikkeitä, mutta tieteellistä puolta tuntemattomana en voi kuin arvailla. Bi-polaarinen mielialahäiriö? Narsistinen psykopaatti? Vai "vain" masennusta?
Töihinmenoni aiheuttama tilanteen korjautuminen osoittautui tilapäiseksi, kuten hieman uumoilinkin. No, se oli mukavaa niinkauan kuin sitä kesti, eli noin kuukauden.
Erialaisia aiheita riidellä, murjottaa ja rangaista minua nukkumalla siellä työhuoneen laverilla tuntuu löytyvän tosi pienellä etsimisellä. Se, etten esimerkiksi eilenillalla omalta väsymykseltäni jaksanut mennä isäntää vastaan eteiseen hänen saapuessaan kotiin, vaan luin olohuoneen sohvalla (koetin kovasti ottaa haltuun aihetta "tallentavat digiboksit - koska ja millainen kannattaa hankkia") enkä innostunut siitä, että teeveeuutislähetys laitettiin huutamaan viereeni (isännällä on toki telkka siellä boxissaankin), riitti taas rikokseksi, josta rankaisu oli eristäminen hänen kuninkaallisen paskamaisuutensa jumalaisesta seurasta! Sorry, oli pakko tuulettaa! Menin kuitenkin vähän ajan päästä sinne huoneen ovelle ja koetin selittää että olin tosi väsynyt ja olisin vain toivonut leppoisaa istuskelua ja juttelua menneestä viikosta ja tulevasta viikonlopusta. Vastaukseksi sain vain haistattelua ja ilmoituksen siitä, ettei minun seuraani kaivata enää. Olin kuulemma ollut niin tympeä hänen kotiin tullessaan. Ja että sunnuntaina hän menee viettämään aikaa entisen perheensä pariin, syntymäpäiviä kuulemma. Ja että muutenkin voin painua helvettiin.
Että viikonloppu on sitten silleen pedattu.
Nukuin, yksin tietenkin, viitisen tuntia heräten pari kertaa. Nyt pitäisi tehdä kaikenlaisia kotihommia mutta väsyttää sairaasti. Salilla en ole jaksanut käydä sitten maanantain ja siitä on paha morkkis.
Koetan pohtia erilaisia vaihtoehtoja tilanteen ratkaisemiseksi tai ainakin liikauttamiseksi parempaan suuntaan. Ei tule mieleen mitään mihin tahtoisi ruveta. En kai ole vielä tarpeeksi pohjalla. Mistä ihmiset saavat voimia tehdä vaikeita ja tuskallisia ratkaisuja?
En tahtoisi tehdä mitään hätiköityä jota myöhemmin katuisi.
Nyt ei mene kovin mukavasti.

2005-12-08T21:06:00.000+02:00

Tonttu voi tulla ikkunan läpi

2005-12-08T20:32:00.000+02:00

Olin tänään jo joululahjaostoksilla. Osuin tehtaanmyymälään josta uuden työpaikkani ansiosta oli mahdollisuus saada vähän reilumpi alennus. Muutenhan tämäntyyppiset putiikit ovat aikamoista - no, en nyt sano huijausta, mutta lähinnä silmänkääntöä. Alkuperäinen ajatus hieman edullisemmista hinnoista verrattuna tavalliseen jälleenmyyjään on vesittynyt matkan varrella. Toki jotain näyte-eriä ja pahnanpohjia saattaa löytyä, mitä ei muualla myydä. Yleensä marketit ja halpaketjut vetävät alle näiden hintojen. Reilua?

Mutta löysin sopivia pieniä lahjoja melkein kaikille, joita lahjoa haluan, ja se pakollinen anopillekin. Oli hienoa pohtia, sopisiko tämä tai tuo tietylle ystävättärelleni. Mitään suurta ja ihmeellistä ei kassiin karttunut, mutta arvelen kuitenkin, että ne ilahduttavat. Ja pystyin ostamaan ne itse ansaisemillani rahoilla. Viime vuonna kokosin joulumusiikkia ja poltin levyjä omatekoisin kansin, ne sopivat silloiseen tulotasoon ja käytettävissä olevaan aikaan. Näihinkin paketteihin aion designeeraata kortit ja värssyt sentään itse.
Lahjominen on kivaa. Perustan pro gift-liikkeen, vai olisiko se pro bribe?
Joku latinisti hoi, kuinka se kuulostaisi alkukielellä?
Mutta tästä lähtien, kun rahaa on sentään hieman, aion hankkia ja antaa lahjoja koko ajan - siis ostan jotain sopivaa, kun se eteen sattuu, ja lahjon kun siltä tuntuu. Kun ei hae jotain tiettyä, yleensä löytää jotain hauskaa jonka näkee sopivan jollekin tärkeälle ihmiselle. Tämä aspekti shoppailuun on rankasti aliarvostettu, methinks.

2005-12-04T20:01:00.000+02:00

Lapsia ja aikuisia?

2005-12-04T19:34:00.000+02:00

Pitäisikö taas blogata vaikkei ole mitään sanottavaa? Onko tästä tullut velvollisuus?
Mieltä painaa monikin asia, mutta onneksi tänään oli ystävättäreni kutsusta kahvilla ja mustikkapiirakalla luonani. Saatiin vähän päivittää tuntoja. Jokaisella omat murheensa ja ristinsä, kyse vain siitä kuinka ne kantaa, nich wahr?
Isäntä melskasi taas eilen. Ei minuun käynyt käsiksi vaan sohvapöytää vähän nosteli lattiatasolta. Vettä lattialla ja kaken patterit sohvan alla suurimmat aineelliset tappiot. Raahasi sitten laverin varasto/vieras/työhuoneesta omaan työhuoneeseensa ja siirtyi sinne nukkumaan. Siellä vaatteet päällä könötti yön.
Tyhmää, että aikuinen on niin ahdistunut ja solmussa omien tuntemustensa kanssa ettei osaa toisen ihmisen kanssa olla. Suuttuu kuin hiekkalaatikkoikäinen jollei saa tahtoaan läpi.
Päivän hyvä uutinen: esikoispoikanen tulee kuitenkin kotiin jouluksi ulkomailta. Rutistan sen roikaleen tajuttomaksi kun saapuu.

2005-11-28T20:43:00.000+02:00

Mies vai hiiri?

2005-11-28T20:15:00.001+02:00

Väsyttää. On sellainen kuiviin puristettu olo, vaikkei kukaan ole käsiksi sitten viimebloggaaman käynytkään. Isäntä jatkaa murjottamistaan, se on rankaisu pahoista teoistani. Jos ei olisi itse tämän paskapuuron silmässä, voisi naurattaakin. Surkuhupaisaa. Eikö ihminen mitenkään voi olla onnellinen ja nauttia siitä mitä on? Pitääkö marista ja vongata sitä yhtä asiaa sadasta, jota ei voi saada?
Rankaisuni yltyy aina läheisyyden negaatioon. Viime yön isäntä nukkui sohvalla. Niin, tämän asian logiikka menee jotenkin nurinkurin, eräs esimerkki siitä surun hupaisuudesta. Olen niin kammottava ihminen, ettei viereeni voi tulla nukkumaan. Mieluummin kieriskellään epämukavasti sohvalla vasten työpäivää. Teoriassa on marttyyrin mentävä aukko. Ja ihan niinkuin suurin toiveeni olisi päästä sen saman käden kainaloon, joka muutama tunti aiemmin löi. Onneksi töissä oli reippaanpuoleista säpinää, en joutanut kauheasti mietiskelemään näitä kotijuttuja. Muutaman kerran tuli mieleen ja puistatti. Saisinpa voimaa tehdä sen ainoan ratkaisun, joka lopettaisi tämän kynnysmattoelämän.
Lukijani vähenevät kuin lehmän häntä maailmanlopun edellä. Eivväliä. Eihän tästä neuloblogiksikaan ollut. Siitä ainoasta syksyn neuleesta on vasta hihat valmiina. Oisko hihatin? Ehkä ensi viikonloppuna kapuan työhuoneeseen torimummoksi naamioituneena ja tarkenen neuloa etu- ja takakappaleetkin. Onneksi kokoamisen voi tehdä sohvalla lämpimässä telkkaa katsoen.
En käsitä kuinka monet neulebloggaajat ilmeisesti vääntävät käsin puseron viikossa - tai niitä hienoja kaulahuiveja tai shaaleja, joiden käyttöön en itse oikein osaa orientoitua. Kovasti reikäinen ja röpelöinen loipakka tarttuisi minulla ihan jokapaikkaan kiinni ja hirttäisin sillä itseni ennenaikaisesti. Aamutakin taskutkin ovat revetä kun ne nappaavat keittiön kaappien kahvoihin, nääs ammottavat juuri siinä sopivalla korkeudella.

2005-11-27T18:34:00.000+02:00

Loppuihan se honeymoon

2005-11-27T17:58:00.000+02:00

Kirjoitan tätä kirjaimellisesti ja kliseisesti kyynelten läpi. Tänään uuden auton hakumatkalla noin puolitoista tuntia sitten isäntä kävi kimppuuni. Liikennevaloissa, auton ollessa pysähdyksissä, minä matkustajan paikalla, hän löi päätäni ja repi tukasta. Tilanne oli täysin odottamaton enkä tietenkään kyennyt mitenkään puolustautumaan. Kotimatkaa oli vielä puolisen tuntia, osa moottoritietä jotan istuin aika kauhuissani uskaltamatta sanoa juuri mitään. Koetin olla oksentamatta tai hyperventiloimatta ja saada hakkaavan sydämeni rauhoittumaan rukoillen ääneti matkan päättymistä turvallisesti kotipihaan. Olen oppinut itkemään ääneti, tai ainakin mahdollisimman hiljaa, sillä se ärsyttää tietynkaltaista ihmistä.
Ja mitä tein ansaitakseni tämän päänsilityksen?
Oltiin juuri käytetty anoppia kaupassa ja siinä samalla törmättiin parkkipaikalla isännän entisen perheen jäseniin. Luin tilanteen väärin pysytellen kauempana, työnsin ostoskärryt toiselle puolen autoa ja lastasin anopin ja omat ostokset sillävälin kun isäntä veti anopin mukaan seurueeseen. Työnsin kärryt pois ja menin autoon istumaan. Odotin pari minuuttia anoppia ja isäntää.
Tämä oli väärin.
En ollut huomannut minulle kuulemma osoitettua tervehdystä. Tämä oli virheeni, josta sain valtavat haukut ja fyysisen kurituksen. Olen kyykäärme ja noita. Yritin vain olla näkymätön ja huomaamaton tekemättä tilanteesta numeroa.

Ja minä naivi yksinkertainen ihminen luulin että vihdoinkin asiat alkavat mennä oikeille raiteille!
Kunpa olisi joku joka puuttuisi tällaisiin asioihin. Olisipa vaikka veli joka voisi vähän kovistella isäntää, sanoa ettei tuollainen kuule sovi. Mutta nykyään kaikki varovat puuttumasta toistensa asioihin. Ollaan niinkuin mitään ei kuultaisi ei nähtäisi. Jokainen kantakoon ristinsä. Mitäs on ottanut tuollaisen ukon, mitäs jää tuollaisen psykopaatin luo!
Nyt täällä kotona isäntä nakkelee niskojaan ja paiskii ovia, sillä minähän se pahantekija tietenkin olen - edelleen - ja rangaistusta tulee jatkaa. Koskaan hän ei pyydä anteeksi. No eihän tarvitse, mitäs kun on aina oikeassa.
En erityisemmin haaveile kostosta, mutta joskus tulee mieleen että tällainen "ihminen" saisi joutua tilanteeseen jossa olisi yhtä täydellisesti altavastaajana kuin vaikka minä siellä autossa. Joku fyysisesti ylivoimainen käy kimppuun ja olet sen tyypin armoilla vielä puolisen tuntia, uskaltamatta hengittää kunnolla, miettien että tuleeko kenties uusinta vai työnnetäänkö pois kyydistä moottoritiellä kuten isäntä siinä tilanteessa vielä uhkasi.
Millainen raukka täytyy olla voidakseen käydä heikomman kimppuun! Miten sellainen voi katsoa itseään peilistä voimatta pahoin?

O-la-la?

2005-11-26T19:42:00.000+02:00

Olen ilmeisesti täysverinen materialisti. Nautin kierrellessäni kauppoja, nyt kun ensimmäinen tili on tullut. En ole kuluttanut paljoakaan, mutta jo ajatus, että voisin ostaa tuon kupin, shaalin tai hameen antaa suuren tyydytyksen.
No, auto on ostettu. En ole vielä sitä nähnyt, tuttu autokauppias oli löytänyt sen minulle ja osti pois. Haen huomenna. Se ei ole sellainen haaveilemani ranskalainen, vaan järkevä japanialainen. Mutta sentään punainen!

2005-11-23T23:07:00.000+02:00

Kuherruskuukausi vielä menossa

2005-11-23T22:55:00.000+02:00

Olen pahoillani ettei aikaa tunnu riittävän bloggaamiseen. Seliseli. Aikani menee työssäkäyntiin, enkä osaa jakaa loppua päivästä mielekkäästi. Arvelen priorisointitaidon kehittyvän.
Viimeisen viikon kaikki energia, päätyön lisäksi, on mennyt autonetsintään. Joka tietoa lisää se tuskaa lisää eli ei pitäisi sinun lukeman yhtään nettipalstaa jossa on autoihin liittyvää keskustelua jos aiot tervejärkisenä pysyä! Suosikkiauto vaihtelee päivittäin. Olisi ihanaa hankkia sellainen sulava ja muotoiltu ranskalainen, mutta kaikki asioista vähänkin ymmärtävät varoittavat sellaisen pitämisen tulevan kaikkein kalleimmaksi. Huoh. Taas järki vastaan tunne! Keski-ikäisenä naisihmisenä pidän tietenkin turvallisuutta numero unona, joten se olkoon johtotähteni. Koeajotkin jatkuvat.
Vieläkin sain väristyksiä kun kerroin harvemmin nähdylle ystävälleni tänään töihinpääsystäni. Hänestä oli ihanaa kuulla hyviä uutisia. Spontaani halauskin tuntui mukavalta. Way to go, me!

2005-11-17T23:11:00.000+02:00

" alt="" />

Marraskuu tuntuu tältä

2005-11-17T23:02:00.000+02:00

Kuppini on ylitsevuotavainen, mitä ihmettä sillä viittauksella alunperin ja varsinaisesti tarkoitetaankaan. Jokatapauksessa elämä tuntuu olevan sangen täysi. Ei ruuhkaa herraparatkoon, lapsosia kun ei kintuissa roiku, mutta tämän uudelleenjärjestelyn ansiosta minut on jotenkin rehabilitoitu täysivaltaiseksi rattaaksi niin työ- kuin avioelämässäkin.
Olen itsetuntoinen. Käyn autokaupoissa yksin. Ajan koeajoja tuosta vaan. Kävelen selkä suorana. Nauroin itsekseni ääneen tänäiltana kuunnellessani salilla Alivaltiosihteeriä. Verso työntää vihreää vuodenajasta huolimatta. Jos olisi kevät nousisinkin varmaan jo lentoon.
Olen voimaantunut. Huima ajatus.
Alkaako minusta vihdoin tulla minä?

2005-11-13T23:51:00.000+02:00

Viisaus tulee Ruotsista

2005-11-13T21:55:00.000+02:00

Viikonloppu meni kuin vessasta alas vetäen. Juuri mitään niitä "hauskoja" asioita en ehtinyt tehdä. No tämä autokuumeilu vie energiaa, netin plärääminen vaihtoehtojen kartoittamiseksi on loputon suo. Jossain vaiheessa täytyy tehdä päätös, ei voi jatkaa etsimistä arvaillen että ensi sunnuntain lehdessä varmasti....
Ehkä päätös tapahtuu yhtä järjettömästi kuin puolison valinta. Ihastutaan ääneen tai peräpään malliin, tai pieneen/isoon kokoon!
Salilla kävin. Siellä koetin harjoittaa sitä tietoista läsnäoloa, josta vaikkapa uusimmassa Anna-lehdessä puhutaan. Siinä juttu olikin muotoiltu harvinaisen yksinkertaiseen muotoon. Luin Kabat-Zinnia joskus keväällä ja vähäsen jäi semmoinen maku että joo onhan se kiva jossain joogata kun aurinko paistaa eikä tarvitse kuin mennä ja poimia mango puusta jos on nälkä.
Kai tarvitaan nainen selväjärkistämään filosofiaakin.

2005-11-13T00:46:00.000+02:00

Pulla

2005-11-12T22:41:00.000+02:00

Loppuviikko oli väsymyksen leimaama, fyysisen ja psyykkisen. Uusi työ on ihan sopuisaa, kukaan ei nalkuta eikä vaadi ihmeitä, mutta koen silti olevani hieman suurennuslasin alla.Lienee normaalia, halutaan tarkastella kuinka se uusi pärjää. Tehtäviä tulee eteen sopivaa tahtia, eikä anneta ymmärtää että jollain jutulla saattaa olla kiire. Koko ajan hommaa riittää, ei tarvitse pyöritellä peukaloitaan.
Omaa rauhaa silti kaipaan, pöytäni on tilassa jota voi "avokonttoriksi" nimittää, mutta ahtaus vallitsee.Kolmen metrin säteellä työskentelee neljä muutakin ihmistä. Onneksi työkaverit tuntuvat, edelleenkin, todella mukavilta.
Työajan ulkopuolisen ajan hallinta on hankalaa. Väsytys käskee totaaliseen sohvalevytykseen, ja sitten alkaa huono omatunto nakuttaa. Salilla sain käytyä kuitenkin kahdesti viime viikolla. Neulepoolo ei edennyt viikolla yhtään. Voi päivänkakkara!

Tänään tein uuden aluevaltauksen. Harrastin jotain ensimmäisen kerran elämässäni, nimittäin renkaittenpotkintaa!
Olin siis autokaupassa aivan oikeasti, tarkoituksenani ostaa auto.
Meillä on ollut kaksi vanhaa ja pientä kotteroa, jotka tietenkin vaativat alituista korjailua ja huoltoa. Toinen, vähemmän vanha, on nyt matkansa päässä. Toisella taitan työmatkoja, ja kuten tuossa aiemmin kerroin, hirvittää. Isäntä ehdotti viikolla, että jospas otettaisiin laina kohtuuhitaista käytettyä autoa varten. Kun nyt molemmat on töissä jne. Ällistys! No sopiihan se. Lainapapereita on rapisteltu senverran, että minut lähetettiin tänään autokaupoille.
Sehän oli aika sykähdyttävää, melkein sellainen lottovoittajan olo, vaikkei sitä lainaa nyt ole kovin kummoista summaa. Suhtautuminen oli ihan asiallista ja kokemus positiivinen, vaikken osannut kysyä oikeita kysymyksiä ja palelin tihkusateessa kauppojen pihoilla - nääs ne parhaat ja kalleimmat ajokit ovat sisällä lämpimässä ostajakandidaatteineen. Koeajoon en tohtinut alkaa, hirvitti että ihastuisin siihen ensimmäiseen enkä tahtoisi enää muita kokeillakaan. Semmoista rakkautta-ensi-silmäyksellä-fiilaria en tuntenut yhdenkään menopelin kohdalla. Kyllä se vielä tulee vastaan, arvaan ma.
Soitin yhdelle entiselle heilalle joka on autokauppias, lupasi ilmoittaa jos sopiva kärry sattuu eteen. Saas nähdä sattuuko...

Olen joutunut syömään sanani sen suhteen, että bloggaisin päivittäin. Jonain iltana ei jaksa, eikä mitään kirjoittamisen arvoista tapahdu. Annan sen anteeksi itselleni. Hauskaahan tämän olla pitää, eikä pakkopullaa. Ajatusten järjestelyä.

Virginia Woolf-syndrooma

2005-11-09T23:26:00.000+02:00

Taas bloggaan vasta sängyssä. Luin omalta suosikkilistaltani tänään päivitetyt, mihin meni puolisen tuntia. Nyt koetan tuskissani keksiä jotain nasevaa sanottavaa. Tieto siitä, että taas on kohta aamu ja kello soi ja pitäisi oikeastaan jo nukkua ei mitenkään paranna suoritusta.
Töissä sujuu jo kuin vanhalla tekijällä!
Ilta meni yhdistystoiminnan ja englantilaisen periodisarjan parissa. Kyllä ne britit osaa. Mitä täällä? Kökkö Hovimäki?
Isäntä kampeaa tuohon vierren ja yrittää kurkkia näytölle. Ei onnistu. Häiritsee minkä jaksaa. Sitä ketuttaa bloggaamiseni. En ole kertonut osoitetta tai vastaavaa joten kirjoituksiani ei voi kontrolloida tai kommentoida. Onneksi.
Tämä on oma huoneeni.

Arkipötkö

2005-11-08T23:49:00.000+02:00

Joko alan tottua töissäkäyntiin? Osittain. Löysin uuden reitin työmatkan ajamiseen, vähän hitaamman, huomattavasti vähemmän liikennöidyn välin, jossa ei niitä vastaantulevien valoja tarvitse juuri katsella. Mutkainen pätkä, joka varmaan liukkaiden kelien alettua on mielenkiintoinen ajettava. Onneksi etuveto pitää aika hyvin tiellä.
Muutaman kerran sanoin jo huomaamattani "meillä töissä", kun selitin isännälle jotain kotona illalla. Kuulosti omissa korvissani omituiselta. Ehkä siihen tottuu. Ja kenties alan töissäkin kysyä "teemmekö me" niin tai näin sen sijaan että nyt vielä kysyn "teettekö te täällä" niin tai näin?
Kuinka identiteettini muuttuu? Miksi se muuttuu ja mihin suuntaan? Voinko itse siihen vaikuttaa vai seuraanko kuin pässi narussa, valmiina tipautettavaksi johonkin sabluunaan? Millaiseksi tämä nousuhumala, jonka töihin pääsy on aiheuttanut, tasaantuu? Missä vaiheessa laskuhumala tulee, ja entä krapula? Kärsinkö kenties morkkiksestakin?
Iltaisin nukkumaan meno on vaikeaa, on niin paljon tekemistä joka jää seuraavalle päivälle. En ymmärrä kuinka pienten lasten äidit ehtivät lainkaan mitään omaan elämään viittaavaa, arvelisin iltojen menevän perheen pyörityksessä jos päivät täytyy olla töissä poissa kotoa.
On jo puoliyö...alkaisi jo nukuttaa...kello soi kuuden ja puolen tunnin kuluttua.

2005-11-07T20:33:00.000+02:00

Maanantaiuupumus

2005-11-07T19:35:00.000+02:00

Huh kylläpä tuntuu psyyken pohkeissa tämä päivä. Kai se on sitä kun täytyy skarpata koko ajan. Tuntosarvet ojollaan kaikkien suuntaan, jos joku keksii jotain neuvoja ja ohjeita. Koetan muodostaa Firman toiminnasta ja ennekaikkea siitä ketjusta, johon itse osallistun, jonkinlaista hahmotelmaa. Liityn pienenä rattaana isoon koneistoon, mutta niinkauan kun en tiedä tarkkaa paikkaani, tuntuu oloni nelikulmaiselta.
Illat ovat lyhyitä, kaamos painaa: koko ajan pimeää. Mennessä ja tullessa. Ajaminen, vaikkei matkaa ole kovin pitkälti, pelottaa.
En ole koskaan pitänyt pimeässä ajamisesta, päähän ja silmiin sattuu se kontrastikkuus, joka autojen valoista mustaan maailmaan syntyy. Silmät painuu väkisin kiinni, mikä kuskin paikalla istuessa on epäsuotavaa. Kotonakin tykkään hämärästä näin talvisaikaan, tietenkin työvalo tarvitsee olla kunnollinen jos lukee tai neuloo. Auringonpaisteella käytän aina aurinkolaseja. Ei niitä oikein hirviä nyt ajamaan lähtiessä laittaa, vaikka se saattaisi helpottaa siihen autojenvalosyndroomaan.
Ja kyllähän vanhalla ja pienellä autolla kulku on riskaabelia. Turvavyöt siinä nyt on, muttei mitään tyynyjä muuta kuin tädin virkkaama takapenkillä. Jos sen laittaisi tuohon mahan ja ratin väliin varuiksi?
Eilenillalla neuloin siitä suunnittelemastani poolosta hihat. Ihan totta. Resorit vanhasta muistista 30 kerrosta vaikka ohjeeseen olin laskenut 20 kerrosta. Ja pituutta oli jo ennestään reilusti niinettä nyt ei sitten palele rystysetkään. Ihan mukavaa puuhaa, lanka on niin hauskan näköistä että sileä riittää. Tila, jossa koneeni on, on vain niin pieni etten mahdu istumaan, ja seisaallaan neuloessa on kaventelu yms aikamoista kyykkimistä.
Epätoivoiset kotirouvat saattelevat minut tänään petiin, luomien alla on niinpal hiekkaa ettei nukahtaminen ja sitämyötä päivärytmin rukkaaminen liene hankalaa. Hesarissa valitteli teeveetoimittaja kun kaikki ohjelmat alkavat niin aikaisin ettei hän ehdi niitä katsomaan, vasta kymmeneltä rouva kerkeää ruudun ääreen! Tuota, onkohan hän kuullut sellaisesta kuin videonauhuri, jolla voi muunmuassa ajallisesti siirtää katsomiskokemusta, tässä tapauksessa esim. kahdeksasta kymmeneen. Parempi niinpäin kuin että kaikki kymmenen jälkeen alkavat täytyy nauhoittaa ja katsoa vasta seuraavana alkuiltana, nukkumaan jos täytyy päästä noillamain. Ristinsä kullakin, ja oma aina raskain.

2005-11-06T15:51:00.000+02:00

Plyymejä vai sammarit?

2005-11-06T15:01:00.000+02:00

Olen lillunut itsetyytyväisyyden kädenlämpöisessä vedessä pari päivää. Työpaikan löytyminen tuntuu vieläkin vähän unelta. Perjantaina kotiin ajaessa ajattelin että siinä se nyt oli, maanantaina palaan takaisin toimettomuuteen ja tarpeettomuuteen. Mutta arvelen kyllä että siellä minua odotettaisiin, jos kääntäisin vain kylkeä toisten aloittaessa viikon uurastuksen kello kahdeksan maanantaiaamuna. Elämänrytmissä megamuutos, haloo!
Eikö viikkoa voisi oikeasti aloittaa vaikka kymmeneltä, meinaan kuka pääsee uneen tarpeeksi aikaisin sunnuntai-iltana?
Tämä nukkumis-valvomis-heräämis-torkkumis-virkistys-kuvio pohdituttaa kovasti. Olen aina ihaillut ihmisiä, jotka tulevat omien sanojensa mukaan toimeen vaikkapa viiden tunnin yöunilla.
Ajatelkaa, kolme tuntia lisää päivään!!
Mitä kaikkea hauskaa niinä tunteina voisikaan tehdä? Lukea, laulaa, katsella elokuvia, käydä kävelyllä, neuloa! Mutta epäilen näiden tehopakkausten käyttävän lisätuntinsa johonkin tylsään, vaikka kirjanpitoon...

Odotan ensimmäistä kokonaista työviikkoa varovaisen toiveikkaasti. Haluan oppia uudet hommat, olla hyödyksi, osata alkaa tehdä jotain ihan ominpäinkin, odottamatta pyyntöä. Joissain työpaikoissa tulijan perehdyttäminen on valitettavan heikoissa kantimissa. Saa nähdä kuinka se Firmassa hoituu.
Yhden tärkeän seikan sain jo tehtyä: ilmoittauduin pikkujouluihin, jotka ovat tässä parin-kolmen viikon päästä. Voi miten lystiä! Täytyy alkaa ottaa vaivihkaa selville tilaisuuden pukeutumiskoodi, sekä yli-että alipukeutuminen olisi kovin epäsuotavaa. On kuitenkin jonkinverran aikaa käydä vaatekomero läpi ja tuurilla saada kasattua jonkinlainen tällinki. Juhlavaatteeni ovat kaukaa 90-luvulta, hah. Sen jälkeen ei ole ollut aihetta juhlia?

2005-11-06T02:10:00.000+02:00

Tavispäivä

2005-11-06T01:50:00.000+02:00

Pitääkö blogata vaikkei ole mitään sanomista? Pitää, jos on luvannut. Jaa kelle on luvattu? Ihan itselleni, kiitos kysymästä.
Tämä antaa väylän ajatuksille, uoman kirkkaille mietteille jotka muuten jäisivät arjen alle.
Miksei näistä säikeistä voi vain kutoa jotain omassa päässä, miksi pitää ängetä näytölle ja koko maailman nähtäväksi? No siksi. Jutut muotoutuvat eri tavalla kompakteihin paketteihin kun ne täytyy kirjoittaa, ja jos ne saa malliin jossa lukijan olettaa ymmärtävän, tajuaa jo itsekin.
Bloggaan, siis olen.
Tavallinen lauantai - siivousta ja ruuanlaittoa lekotteluaamun jälkeen. Tosin koetin laskelmoiden jättää huomiselle lehdestä puolikkaan että sunnuntaiaamu tuntuisi sunnuntailta. Jos herättyä ei voisi lukea tuoretta lehteä voileipänsä kanssa, tuntuisiko aamu edes aamulta? Joidenkin onnettomien sattumusten seurauksena on silloin tällöin jäänyt lehti tulematta laatikkoon ja voi sitä porua! Jakelupäivystyksen väellä on kurja duuni.
Nukkumajärjestys pitäisi saada pysymään työviikkokuviossa. Taas tässä keikutaan vaikka kello on jo kaksi. Maanantaiaamu tulee olemaan raskas. Vielä etsimään sopiva kuva tähän tekstiin ja sitten: otyä.

2005-11-04T23:55:00.000+02:00

Kuppi täynnä

2005-11-04T23:40:00.000+02:00

Ja hengissä selvisin. Väsynyt mutta onnellinen?
Takana kokonaista 8 h työtä. Suurin osa pää pyörällä olemista. Koetan hahmottaa kaikkien hyvää tarkoittavien työtovereiden neuvoista ja selostuksista oman tehtäväni kenttää. Pikkupomo yritti oman työnsä lomassa perehdyttää kuvioihin, antoi jo jotain pikkuhommaa josta selvisin ihan jouhevasti.
Ruoka oli huonoa, kallista ja sitä oli liian vähän. Alan kuljettaa eväitä. Mennessä laukussa tullessa vatsassa.
Isopomokin tuntui suunnilleen inhimilliseltä, ehkä yritti tasoitella ensivaikutelmaa. Kyseli ohi kulkiessaan monta kertaa miten menee, hyvä ettei olalle taputtanut.
Kuopuspoikaseltakin sain aamupäivällä tekstarin jossa kyseli että miten siellä töissä menee. Elettä osaa arvostaa kun tietää millainen jakkejäyhä tämä just täysi-ikäinen on. Ainakin olevinaan. On se oikeasti mielissään puolestani.
Aaaahhh. Tekisi mieli neuloa viikonloppuna. Nyt illalla olen vaan lukenut, syönyt ja katsonut elokuvaa teeveestä. Hauska brittileffa jossa -taas- tehtiin pikkuwalesilaiskylän asukeista ihan outoja friikkejä. Pettyyköhän sitten kun pääsee sielläpäin käymään jos porukka onkin ihan taviksia?

Aaton jännitystä

2005-11-03T22:36:00.000+02:00

Ah, tänään olen kylpenyt siinä yltäkylläisessä ajatuksessa, että huomisesta perjantaista alkaen liityn työssäkäyvien raskautettuun joukkoon. Vaihdan aikaani ja puuhastelujani rahaan. Jesssss!
Kulutin jo vähän tätä tienaamatonta rahaa, ostin saappaat. Semmoiset Madmax-saapasjalkakissa saappaat, joissa on takana nyöritys kantaluusta polvitaipeeseen. Trendikkäät, kai. Ihan turhat, ei niillä pakkasella eikä räntäkelillä voi pasteerata, mutta on ne jotenkin niin reteet.
Olen kertonut hyvästä onnestani ihmisille; ystävistä työkkärin täteihin, ja saanut onnitteluja ja halauksia. Tuntuu mukavalta.
Mutta nyt pitää koettaa nukkua sillä kännykkäni alkaa lätisemään klo 6:30 aamulla ja siitä tunnin päästä täytyy lähteä kohti ensimmäistä työpäivää. Vähän olen täpinöissäni.

2005-11-02T14:55:00.000+02:00

Lopussa seisoo

2005-11-02T14:53:00.000+02:00

Sain sen paikan.

2005-11-01T16:05:00.000+02:00

Inhimillisyyden pilkahduksia

2005-11-01T15:11:00.000+02:00

Vielä samalla tasanteella. Arvotus käynnissä.
Haastattelutimme toisiamme aamusella, pikkupomo, isopomo ja minä. Kysymykset olivat vähän yllättäviä, maalailtiin jopa etenemismahdollisuuksia Firmassa. Luulin, että kaikki alkoi olla jo putkessa, kun isopomo loppumetreillä totesi että hehän haastattelee tietenkin monia muitakin, tottakai kiinnostusta tähän paikkaan löytyy laajoissa kansalaispiireissä. Toivottavasti naamani ei venähtänyt aivan niin pitkäksi kuin miltä se sisältäpäin tuntui...he soittelevat sitten kun ovat päätöksensä tehneet.
Olin niiiiiin jo orientoitunut siihen, että tänään se ratkeaa. Isäntä osti eilen jo skumppapullonkin, sitä toppuuttelin huonon onnen tuojaksi. Jäähtyköön nyt jääkaapissa kaikessa rauhassa.
Naulakolla pikkupomo jutteli ystävällisesti, luulisin että hän olisi jo halunnut homman päättää ja ottaa minut vaikka huomisaamuksi, töitä tuntuu olevan. Kierrätti siinä sitten vielä paikkojakin katsomassa ja esitteli ihmisille, näytti työpöydänkin johon asettautuisin, jos paikan saan. Poislähtiessä en voinut olla henkäisemättä jotta millaisetkohan mahtaa mahikseni olla, johon hän että no jos hänestä yhtään riippuu niin....
Arvelen, ettei isopomo jostain syystä tykännyt naamavärkistäni. No, sille ei sitten mahda mitään. Ei kehdannut sanoa siinä suoraan jotta bye bye, vaan laittaa tämän pikkupomon loppuviikosta soittamaan ja selittelemään jotain mukamukasyitä.
Siipan kummitytölle on ehken tullut luvattua harjoittelupaikkaa...näinhän ne menee.
Koetan olla urhea vaikka alkaa happi loppumaan.
Tässä tilanteessa ovat tuhannet ja tuhannet työnhakijat armaassa kotomaassamme tänään. Toiveita, pettymyksiä, masentumista, lamaantumista, uudelleen heräävää toivoa. Epäinhimillisen tuntuisia haastattelijoita. Ei ole tietty helppo homma heilläkään, joskus hakijoita on niin järjetön määrä että arvalla valinta olisi armeliainta kaikille osapuolille. Säästyisi aikaa ja hermoja. Sopivuuden tehtävään testaa sitten aika kumminkin vasta.
Valitettavan usein jätetään mitään ilmoittamatta niille, jotka eivät tule valituiksi. Se on mielestäni erittäin huonoa PR:ää firmalle kuin firmalle, ei koskaan tiedä kenelle tulee tuotettua pahaa mieltä. Hylätty ja kaltoin kohdeltu työnhakija saattaa tulla vastaan mitä yllättävimmässä käänteessä. Joten jos joku rekrytointityyppi sattuu lukemaan tätä, muistutan että työnhakijakin on ihminen!
Ja kyllähän se kuulostaa työttömän, ei-omasta-tahdostaan-joutilaan ihmisen korvissa kettuilulta, kun kiitellään siitä, että ehtii haastatteluun. Ehtii? Ruoho kasvaa senverta hitaasti ainakin nyt marraskuussa, että sen vahtaamiselta joutaa tunniksi vaikka haastatteluun. Mutta fraseologia lieneekin ymmärrettävä yleisenä smalltalkina, ei kovin kirjaimellisesti.
'nuff said.
Täsähän voisi vetäistä pienet päikkärit ja kerätä voimia illan TV-maratonille. Tommy Hilfigerin designerjahti, Firma, Sixfeetunder ja Carnivàle. Olen niihin maanantai-illan epätoivoisiin rouviin vähän pettynyt. En tiedä ketä ja mitä se sarja parodioi, itseään ehkä? Farssiksiko tuota lajia kutsutaan? Elämänmakua on Simpsoneissakin enemmän. Go Marge, go!

2005-10-31T23:40:00.000+02:00

Meet Mr Murphy

2005-10-31T23:14:00.000+02:00

Taitaa mennä aivan henkimaailman asioiksi: tänään oli tyriä IT-tonttu!
Käytän Mozillan mailia, ja roskapostisuodatin toimii kiitettävästi, aika vähän tulee tavalliseen laatikkoon enää mitään viagramainoksia. Tyhjään junkmailin silloin tällöin ja katsastan päällisin puolin, ettei siellä ole vahingossa mitään tähdellistä.
Tänään vietin melkein koko päivän koneella, kännykkä vierellä. Odottelin sieltä työhaastattelupaikasta jonkinmoista elonmerkkiä, mieli tosin jo aika mustana. Skypessä puhuin yhden tyttökaverin ja esikoispoikasen kanssa ja surffailin katsellen työpaikkojakin.
Kolmen maissa ajattelin siivota postikansioita ja arvatkaas vaan mitä: junkmailissa istui tyytyväisenä kakkoshaastattelukutsu sinne duuniin! Pyysivät ilmoittamaan jos vielä olen kiinnostunut siitä hommasta. No istu ja pala!
Huomisaamuna, eli siis tiistaina, olisi seuraavaksi isompi pomo asemissa katsastamaan meitsiä. Soitin tietysti henkeä vetämättä samantien ja varmistin tuloni.
En tahdo ajatella mitä olisi kenenkin mielessä liikkunut jos olisin huomannut vikalaatikkoon lajitellun postin vaikkapa vasta huomenna iltapäivällä.... toisaalta; onko tämä jokin merkki, kohtalon sormi,kosminen varoitus?
Näitä pökerryttäviä piilomerkityksiä pohtien koetan saada kuitenkin unta ja aamulla kiidän uuteen haastatteluun.
Ehkä seuraavan kerran blogatessani olenkin jo noussut nokkimisjärjestyksessä muutaman portaan?

2005-10-31T01:02:00.000+02:00

Pitää varoa mitä toivoo?

2005-10-31T00:43:00.000+02:00

Tänään olen vain yrittänyt saada ajan kulumaan. Lehtien lukemista, haravointia, kokkaamista, teeveen katsomista, kuntosalia. Tavallisten ihmisten tavallinen sunnuntaipäivä. Viimetiistainen Carnival oli nauhalla ja katsoin sen päivällä. Mielenkiintoisen tuntuinen, hyvin visuaalisen sarjan alku. Mitä muuta TV-sarja voi olla kuin visuaalinen? Siinä oli silmiinpistävän hienoja tilkkupeittoja. Niitähän tehtiin juuri tuohon aikaan, 1930-luvulla, tosi tarpeeseen. Ja yksi crazy quiltkin vilahti.

Mielen puolustautumisrefleksi toimii yllättävän hyvin. Olen pohtinut työhaastattelun mahdollisia seurauksia erittäin vähän. Mikähän tämä ilmiö on tieteelliseltä nimeltään, varmaan sellainenkin on? Alitajunta mahtaa kuitenkin tehdä omia hommiaan, näen ehkä ensi yönä jotain asiaan liittyvää unta?
Täytyykin mennä kiskomaan unta kaaliin, ja laittaa vekkari soittamaan jo aamusesta. Varmuuden välttämiseksi. Jos huomenna sieltä ei kuulu mitään, heitän pyyhkeen kehään.
Ja surisemisen jälkeen kerään itsetunnon rippeet ja jatkan soittelua ja hakemista, eihän siinä muu auta. Mutta yhtä sopivantuntuista paikkaa kuin tämä tässä nyt tarjollaoleva en arvele eteeni tulevan. Että sikäli.
Jos osaisi rukoilla nyt voisi olla siihen tilaus. Välit ns. yläkertaan eivät ole oikein kunnossa. Kun en usko että siellä ketään on. Mutta olisi aika lykästää jo meitsiäkin. Että jos siellä on joku kuulolla niin nyt voisi vähän sekaantua asioihin. Just in case.

2005-10-30T12:48:00.000+02:00

Ihmisten kesken hyvä tahto

2005-10-30T00:31:00.000+03:00

Tänään olin kuopuspoikasen luona kylässä. Kutsuttuna. Ruokatarjoiluna hernekeittoa, purkikikeitosta jauhelihalla, sipulilla, valkosipulilla ja oreganolla jalostettuna. Tuhtia sapuskaa, kupillinen teki tiukkaa. Jälkiruokana kahvit jäätelöllä (vein viemisinä). Istuin tyrninä kun poikanen kokkasi ja tarjoili. Jätskiä syötiin siitä pakkauskaukalosta yhdessä lusikoiden.
Meinasi tulla tippa silmään. Pötköttelin sohvalla torkkuen ja lapsi soitteli mammalle keyboardilla Metallicaa. Juteltiin niitä näitä.
On se lutunen. Voi kun maailma kohtelisi hellävaroen.

Onnistuneesti painoin taka-alalle koko työnhakuhässäkän. Ihmismielessä toimivat jotkin puolustusrefleksit. Tarpeeksi stressiä laukaisee arvatenkin torjunnan, joka heittää eri vaihteen silmään. Juttelin tyttökaverinikin kanssa, ja hän kysyi varovasti jotta mitä työrintamalle kuuluu. Vastasin että jotain kuuluu mutta kerron ensi viikolla kun tiedän miten jutut menee, olen niin taikauskoinen etten tässä vaiheessa puhu kellekään, jos sopii.
Isännän kanssa mennään vuoristorataa, muutaman tunnin se kestää olla ihmisiksi ja sitten taas öykkäröi. Ei ole varmaan helppoa olla semmoinenkaan. Sääliksi käy. Onneksi poikanen pääsi pois, sinne omaan asuntoon hernekeittoa modaamaan.

2005-10-28T23:55:00.000+03:00

Koossa pysymistä

2005-10-28T23:31:00.001+03:00

Luvattua soittoa ei tullut vielä tänään.
Olen vatuloinut kaikkia mahdollisia syitä ja seurauksia tuhanteen kertaan. Tiedän että suuremmassa mittakaavassa tämä tuskittelu on mitätöntä, mutta juuri tällä hetkellä se tuntuu ratkaisevan loppuelämäni suunnan. Puoleen vuoteen en ole lukuisista hakemuksista huolimatta päässyt edes haastatteluun saakka. Hakijoita avoimiin paikkohin on aina kymmeniä, joskus toistasataa. Sellaisesta joukosta erottuminen positiivisesti on todella vaikeaa.
Tämä paikka tuntuu olevan nyt niin lähellä, tuossa ärsttävästi aivan kädeojennuksen päässä.
Epätietoisuus on pahinta. Ikäänkuin seisoisin oviaukossa kynnyksellä. Aika on pysähtynyt. En tiedä tuleeko minun astua sisälle vai sulkea ovi ja lähteä harhailemaan eteenpäin.
Koko asia täytyy yrittää sulkea kokonaan pois mielestä maanantaihin saakka. Olisipa jotain hauskaa tekemistä, joka veisi ajatukset muualle. Luen, jos pystyn siihen keskittymään.

Ovatko nämä sivut
http://www.knit.dk/
kaikille neuleihmisille tutut? Löysin ne jokin linkin kautta äsken. Aika viehättäviä, trendien ulkopuolella olevia neuleita, ilmeisesti aika laadukkaista langoista. Suomessa ei ole jälleenmyyjää, nehän kaupitellaan kitteinä ohjeineen lankoineen päivineen. Onko kukaan tilannut noita?

Armoa, ei, Siperiaan!

2005-10-28T14:33:00.000+03:00

Ei ole ollut tarkoitus alkaa avautua täällä tuulisella tasangolla useampia kertoja päivän mittaan.
Mutta tämä odottaminen on niiiiiiiiiiin raastavaa. Juu, aikakin hidastuu.
Sieltä eilisestä haastattelupaikasta ei ole kuulunut yhtään mitään. En tiedä onko se hyvä vai huono merkki. Mutta olisivat nyt armollisia ja antaisivat kuoliniskun heti eikä viikon hirressä roikkumisen jälkeen. Pahin vaihtoehto tällähetkellä tuntuisi olevan se, ettei sieltä kuulu tänään mitään ja jään koko viikonlopuksi kitumaan tälle vuoristoradalle.
Olen elänyt etukäteen jo sellaisia hetkiä, jolloin voisin kertoa kaikille ihanille upeille ystävilleni että sain vihdoin töitä. Yleensä kaikki kuulumiseni ovat surkean ja masentavan välillä, sekä koti- että työrintamalta. Olisi mahtavaa ilahduttaa näitä läheisiäni hyvillä uutisilla.
Kello on kohta kolme...johan ne lähtevät kohta töistä pois.....soittaisi nyt joku....

2005-10-27T17:17:00.000+03:00

Tiukka paikka

2005-10-27T17:03:00.000+03:00

Nukuin, en halvaantunut, kolaroinut tai panikoinut. Olin paikalla reippaana ja luonnollisena, niin ainakin kuvittelin. En puhunut liikaa. Haastattelija tuntui tosi kivalta ja kaikin puolin sopivalta pomoehdokkaalta. Mistään työkkärin tukirahoista ei kysytty, enkä ottanut sitten puheeksikaan. Palkkatoivomusta tiedusteltaessa annoin mielestäni kohtuullisen arvion eikä se tuntunut herättävän erityistä vastalausetta.
Olisinko kerrankin ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikean ihmisen kanssa?
Tarve assarille ja lupa sellaisen hankkimiseen olivat aivan tuoreita. Ketään muuta ei tähän kuulemma oltu vielä kysytty. Osaamiskomboni sopisi tehtävänkuvaan omastakin mielestäni todella hyvin. Puolestani, häikäisevan persoonallisuuden lisäksi, puhuu tietty sekin että voisin aloittaa vaikka eilen. Haastattelijani sanoi selvittävänsä vielä asiaa pomonsa kanssa mutta lupasi soittaa heti huomenna.
Niin että ollaanko täällä täpinöissään? Jooooooo.
Mutta. Asia voi vielä kääntyä ihan miten päin vaan. En ole uskaltanut toistaiseksi kertoa asiasta juuri kellekään. Eilinen emäntäni sai kuulla ja taas isäntä täällä. Dollarinkuvat vilkkuivat jälkimmäisen silmissä kuin Roopella konsaan.
Onneksi tämä ratkeaa nopeasti. Pitäkää peukkuja pystyssä, jooko?

2005-10-26T23:44:00.000+03:00

Taiteellinen vaikutelma

2005-10-26T23:03:00.000+03:00

Tänään oli taidepäivä liki ähkyyn saakka. Kävin ystäväni kanssa kahdessa isossa näyttelyssä. Monet kuvat jäivät koputtamaan takaraivoon. Tosin ystäväni tahtoi kiertää "yhdessä", siten että ikään kuin vertailimme näkemyksiämme sitä mukaa kun kuljettiin työn luota toiselle. Minulle se ei sovi. Silloin keskustelusta tulee tärkeintä, ei itse elämyksestä. Haluaisin kulkea yksin, omaa tahtia. Puhua sitten vaikka kahvilla istuessa niistä jotka jäivät mieleen ja joista tuntee tarvetta kommentoida. En kuitenkaan tohtinut tätä suoraan sanoa, yritin vaimeaa irtiottoa silloin tällöin mutta ystäväni kiri minut aina kiinni. Olinko liian kiltti?

Eilen soitin erääseen isoon yritykseen tässä lähistöllä ja esitin toiveen päästä heille harjoittelemaan vaikka tällaisella työelämävalmennussysteemillä. Termi on mielestäni erityisen syvältä, antaa ymmärtää että työnhakija on ehkä huolellisen opastuksen jälkeen kelvollinen siirtelemään pallukoita kupista A kuppiin B, jotenkin heikolla hapella kuitenkin. Kyse on ns. harjoittelusta jossa ei olla työsuhteessa eikä saada palkkaa vaan työmarkkinatuoen suuruinen päiväraha Kelalta. Töissä ollaan kuitenkin normaali päivä. Tämän systeemin mielekkyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta eri osapuolille voidaan tietysti olla montaa mieltä. Järjestely on väliaikaiseksi aiottu, sopimus tehdään enintään kuudeksi kuukaudeksi saman työnantajan ja valmennettavan kesken.
Soitin siis eilen ja lähetin samantien sähköpostin perään, avoin hakemus ceeveineen portfolioineen päivineen. Onneksi tein keväällä kotisivut, joiden oli tarkoitus palvella juuri työnhakutarkoituksessa.
Tänään sieltä soitettiin ja kyseltiin jos olisin kiinnostunut sellaisesta ja tällaisesta assarin hommasta. Meinasi mennä jalat alta. En muista kunnolla mitä sanoin, mutta sovittiin huomiseksi tapaaminen. Niin, minulla on huomenna T-Y-Ö-H-A-A-S-T-A-T-T-E-L-U ! Pelottaa helvetisti. Jos se menee mönkään, pettymys on niin megaluokkaa että en tiedä kuinka sen pystyn ottamaan, en kovin urheasti varmaankaan.
Mieliala vaihtelee älyttömän toiveikkaasta rankkaan pessimismiin. Toivottavasti asia kuitenkin ratkeaa suuntaan tai toiseen mahdollisimman pian, jotta voin asennoitua sitten sen mukaan.
Jos olisi töitä, olisi palkkaa...voisi joskus mennä kaupungille niinkuin normaalit ihmiset, ostaa jotain kivaa itselle tai tärkeälle ihmiselle tai kotiin jos sellaista tulisi vastaan. Voisi matkustaa joskus, edes kotimaassa. Olisi tärkeitä asioita puhuttavaksi työkavereiden kanssa. Olisi joku tehtävä jossa voisi olla hyvä ja siitä saisi arvostusta. Ja rahaa. Taloudellinen itsenäisyys?
Entä jos menee pupu pöksyyn pahemman kerran ja juutun parkkipaikalle autoon, halvaannun enkä saa mentyä sinne haastatteluun vaan panikoin? Oikein hyvä ensi- ja viimevaikutelma.
Ja ensi yönä on turha kuvitella nukkuvansa. Valvon aamuneljään ja vatuloin eri vaihtoehtoja. Päädyn siihen että jos paikkaa tarjotaan, en voi sitä ottaa koska sinne on kymmenen kilometrin ajomatka ja ajaisin kuitenkin joku aamu kolarin pimeässä.
Aamulla lähden haastatteluun silmät punaisina, kumminkin, ja luulevat että juon enkä varmaan saa sitä paikkaa.
OMG, OMG...

2005-10-25T17:21:00.000+03:00

Historiallisia hetkiä

2005-10-25T16:45:00.000+03:00

Tänään on hyvä päivä luoda katsaus iXnit-blogin historiaan, olenhan tehnyt merkintöjä jo kolmen (3) viikon ajan. Tavoite olla linjalla kerran päivässä on toteutunut. Kuvien postaaminen on melkein hauskempaa kuin kirjoittaminen, mutta kysymys munan ennen kanaa olosta on kai vielä ratkaisematta, joten ainakin toistaiseksi ankkuroin sanalla kuvaa, tai toisinpäin. Ehkä koittaa aika, jolloin lähetän tajunnanvirtaa tyystin visuaalisessa muodossa?
Mitään huumoriblogia tästä ei tunnu tulevan, sinnikkäistä yrityksistä huolimatta. Elämäni on hetkittäin niin rankkaa, että vitsit on vähissä. Toisaalta, keskitysleireissäkin kuulemma joku jaksoi nauraa. Ehkä se erottaa kiusaajat kiusatuista. Ensiksimainituille homma on täysipäiväistä työtä, jossa täytyy tietysti ottaa itsensä oikein saatanan vakavasti. Kiusatut pysyvät hengissä jos löytävät tilanteesta huvittaviakin puolia. Hymy läpi kyynelten?
Neuleblogipuolikaan ei oikein meinaa ottaa tulta alleen. Masennuksen raskas peitto painaa hartioita ja mukavaankin hommaan ryhtyminen typistyy ajatukseen: ei siitä mitään kuitenkaan tule. Visioin silti sitä haavepooloani, mallitilkkukin on tehty ja kaavat valmiina. Baby steps?
Omaan napaan on tuijotettu niin että silmiä särkee. Terapiasuhde blogiini voi aika hyvin. En ole tottunut ilmaisemaan ajatuksiani kirjallisesti, ja se näkyy. Editoin tekstiä hyvin vähän. Toivottavasti kukaan lukija ei tästä pahastu, tarkoitus ei ole heittää hälläväliläppää.
Muotitermiin puettuna; bloggaaminen on osa voimaantumisprosessia, joka on saatava kunnolla käyntiin. Mitään nappeja en ala enää masennukseen syödä, niitäkin on muutama vuosi kokeiltu. Turtumusta ja lopuksi vieroitusoireita, ei kiitos. Lääkärikin sanoi, että elämän palikat pitäisi saada muuten järjestykseen, mutta mihinkäs ne kaikki stressitekijät siivoaa? Elämäni on kuin likainen vaatemytty lattialla, jonkun pitäisi pestä ne, oikoa, kuivata raikkaassa ilmassa ja silittää. Sitten voisin käyttää niitä vielä pitkään. Nyt elämä lähinnä inhottaa.

Asensin alkumetreillä sivulleni tietysti sellaisen kävijälaskurin, ja kurkin sen rekisteröimiä juttuja uteliaana. Tietysti mahdolliset kävijät kiinnostavat, turha väittää muutakaan. Visukintun kokeilusekoilun ansiosta mittari pyöri muutaman päivän hurjasti. Tärkeämpänä pidän kuitenkin näin alkutaipaleella sitä, että blogillani on kymmenen (10) tilaajaa. Se tuntuu aika uskomattomalta, en osannut moista toivoa. Kiitos tässä kaikille yhteisesti! Itselläni on parikymmentä suosikkia, joita päivittäin seuraan. Satunnaisesti piipahtelen lukemassa sieltä täältä.
Jotta eiköhän jatketa hommia - kommentointia toivoisin enemmän, mutta ehkei se ole Blogistanin tapa, vastatulleiden paapominen nimittäin.
Heitetään kylmään veteen, kyllä se siinä uimaan oppii!

Terveisiä täältä takamailta. Tämänpäivän kuva on Omin Käsin-lehdestä vuodelta 1972.

2005-10-24T20:53:00.000+03:00

Elämä on ja ei ole

2005-10-24T20:10:00.000+03:00

Olen aika poikki, iso riita takana.
Copypastetan tähän esikoispoikaselleni kirjoittamani viestin. Oltiin puhuttu siinä Skypen puhelinpuolella vähän aiemmin, ja kyllähän lapsensa tuntee. Mistään vakavasta en usko olevan kuitenkaan kyse.

"Vaikket olekaan linjalla, kirjoitan tämän silti. Jokin painoi Sinua, kun juteltiin aiemmin illalla. Eihän Sinun tarvitse kaikkea minulle kertoa, mutta toivottavasti pystyt itsellesi selvittämään tällaiset mieltävaivaavat asiat. Koeta laittaa ne oikeaan perspektiiviin, mieti mitä voit asioille tehdä. Jos ja kun on sellaisia, joihin et voi vaikuttaa, älä murehdi niitä liikoja. Muuta maailmaa kun ei voi muuttaa, ainoastaan omaa suhtautumistaan siihen. Jotkut jutut täytyy vain hyväksyä.
Mitä vanhemmaksi tulet, sitä vähemmän asiat näyttävät mustavalkoisilta. Harmaasävyjä tulee lisää koko ajan. Toisaalta se monimutkaistaa asioita, kun tajuaa ettei ainoita oikeita ratkaisuja moneenkaan juttuun ole olemassa. Täytyy vaan aina tehdä päätös niillä eväillä, mitä sillä hetkellä on käytettävissä. Joskus niitä on enemmän, joskus valitettavasti vähemmän.
Elämänkokemuksen myötä sitten voi harjoittaa jälkiviisautta, mutta en suosittelisi. Siitä tulee vaan katkeraksi ja alkaa olla itselleen vihainen.
Jokaisen on kuitenkin tehtävä omat mokansa ja vasta niistä oppii. Jos näin ei olisi, me keski-ikäiset tässä vasta fiksuja oltaisiin kun kaikki edellispolvien viisaus olisi kumuloituneena tähän sukupolveen. Ja Sinä mussukkani olisit taas vähän minua viisaampi.
Kaikkien täytyy lyödä uudelleen päänsä seinään, suurinpiirtein samaan paikkaan. Näetkös, siihen on jo kulunut jälki?
Ole itsellesi armollinen, ja muille. Älä vaadi täydellisyyttä. Perfektionistin elämä on ankea ja iloton, hyvin harvoinhan asiat menevät ihan just nappiin. Voihan siihen pyrkiä parhaansa tehden, mutta jos niin ei käy, ei kannata kuitenkaan heittää pyyhettä kehään. Voi miettiä että riittäisikö tämä sittenkin, itselle ja muille."

2005-10-24T01:53:00.000+03:00

Autius lehtipuissa

2005-10-24T01:20:00.000+03:00

Piti alkaa tänne kirjoittaa pari tuntia sitten jo, mutta eikun isäntä tarvitsi apua yhteen hommaan. Mikä siinä on ettei osaa kieltäytyä, varsinkin kun toinen kysyy niinkin typerästi kuin: "Sulla kun ei ole mitään muutakaan hyödyllistä tekemistä, tuon koneen kanssa vaan näpräät. Näkyy aikaa riittävan tollaseenkin."
Tämmöisen intron jälkeenhän mieluusti tarjoaa apuaan, suorastaan on onnellinen että voi lunastaa sen oman paikkansa, oikeuden syödä samasta jääkaapista ja hengittää samaa ilmaa. Wau.

Tänään haravoin lisää. Oikein rääkkäsin eilen kipeytyneitä selkä- ja kylkifileitä. Märkien lehtien maastairtikiskomisoperaatio räntäsateessa tuntui varsin juurevalta touhulta. Enemmän tällaista, mutta vain niinkauan kun voin itse päättää koska aloitan, koska pidän tauon ja koska menen lämpimään keittämään kahvit. Jos joku toinen sanelisi tahdin, olisikin se jo suuri rasite. Näin on kääntynyt lapsuuden porkkanamaakin, joka silloin tuntui Stalinin työleiriltä, vapaaehtoiseksi yrtti- ja mansikkamaan hoidoksi. Herneitä olen myös toivorikkaasti useampana vuonna koettanut kasvattaa, mutta joko pupusta tai fasaanista maistuvat tuoreet herneenversot yli kaiken ihanalle. Kaaleihin tulee etania, salaatteihin myös. Ei auta kaljalautaset.
Ensi keväänä ajattelin esikasvattaa yrttejä uudella innolla, kylvän siemenet purkkeihin eteläikkunalle, hoivaan, koulin ja maltan sitten mieleni enkä tunge niitä ulos liian aikaisin. Yrttitaimista pyydetään puutarhakaupassa mielettömiä hintoja, niitähän pitää olla reilut puskat, parikolme ei riitä mihinkään.
Sunnuntai-iltapäivän piristeohjelma Strömsössä tehtiin mutama viikko sitten yrttimaa, oikein vimpan päälle hieno. No, siellähän onkin puutarha-ammattilaiset hommissa eikä rahasta pula muutenkaan. Ei kai telkkariohjelmassa seurata viilipurkkiin kylvetyn oreganopuskan taistelua olemassaolosta pohjoiseen antavan rasvaisen keittiönikkunan edessä?
Sanoiko joku "TosiTV"?

Keinutuolimummolta sain kaupanpäällisiksi muutamia vanhoja askartelulehtiä 60- ja 70-luvuilta. Niissä on aika hellyttävä kuvamaailma. Laitan tännekin valittuja paloja, jahka jaksan taas skannerin kanssa alkaa TES:a sorvaamaan.

2005-10-23T01:52:00.000+03:00

Swingin kutsu

2005-10-23T00:57:00.000+03:00

Tänään oli surkeahkosta säästä huolimatta puutarhatyöpäivä. Haravoin lehtiä toimeliaasti ainakin... no, aika monta kasaa ja ainakin niin kovaa että piti välillä hakea ohuempi takki. Hikeä pukkasi selkäruotoon, mikä oli oikein hyvä asia. Naapurinmummon kanssa parannettiin siellä pihalla myös vähän maailmaa, kertoi olevansa muuttamassa kerrostaloasuntoon, lumityöt alkaa olla kahdeksankymppiselle liikaa yksin tehdä. Kutsui kahville ja omenapiirakalle ja minä häikiö otin kutsun vastaan. Vaikka isäntä sisällä murjotti ja odotteli varmaan kahvinkeittoon mutta olipahan löytänyt kuitenkin pannusta eilistä. Hahaa.
Siellä mummolla turistiin ja hän mainitsi myyvänsä huonekalujaan - kun eivät kaikki mahdu sinne pienempään, oikein lehti-ilmoituskin oli ollut, ja joku oli jo tulossa hakemaan pikkutuoleja. Mutta kun kukaan ei ollut kysynyt keinutuolia! No siinä meni puoli sekuntia kun meitsi kysyi ja toinen puolikas kun oli jo koekeinumassa tyylikästä mustaa Askon 60-luvun kiikkustuolia! Hintakin oli ihan passeli laihalle kukkarolleni ja niinpä olen nyt onnellinen tuolinomistaja. Hah!
En yleensä koskaan löydä mitään mieluista kirppareilta kohtuuhintaan. Sisustuslehtien tarinat roskalavoilta dyykatuista tanskalaisklassikoista saavat veden kielelle. Joo ehkä jossain etutöölössä voi löytää mutta ei täällä tuppulassa.
Piti katsoa jotain jonninjoutavuuksia telkkaristakin että oli jokin tekosyy keinua.
Onko tämä nyt merkki alkavasta mummoutumisesta? Lapsenlapsia ei herraparatkoon tiettävästi, eihän, ole tulossa, mutta jos se mummojuttu alkaakin hiipien, henkisellä puolella näin ensialkuun? Olen sitten valmiina asemissa kun ensimmäistä kannetaan ovesta sisään?
Lapsenrauhoitusmetodi otetaan taas haltuun kuivaharjoittelulla? Olisi semmoista pientä nyyttiä kyllä aika ihana nukuttaa tuossa rintaa vasten, silittää selästä ja hiljaa potkaista jalalla vauhtia tasaiseen keinutukseen. Ja miltä semmoinen tuoksuu....oi oi.
Että tämmöiset fiilarit voi haravoinnista seurata.

2005-10-22T00:08:00.000+03:00

2005-10-21T23:55:00.000+03:00

Lörpöttelijöitä, sanoi kettu

2005-10-21T23:14:00.000+03:00

Lohduksi, ennenkuin pääsen käsiksi uusimpaan Vogue Knittingiin, ostin kauppareissulla Verenan.
Kyllähän tämäkin pesee Novitaneuleet 6-0.
Hinta irtonumerona 5.90€, malleja tässä numerossa 97 + vielä etxraheft, jossa 26 ohjetta accessoireihin, siis myssy-shaali-keeppilinjaa. Tuossa ylempänä kaksi esimerkkikuvaa. Piip-vuotta vanhalla lyhyellä koulusaksalla tätä tavaa ihmeesti. Aina on pienoiskaavat ja ruutumallit, sikäli positiivista verrattuna joihinkin brittiohjeisiin. Meneekö mainoksen puolelle?
Mikäs täällä Blogistanissa on kuvanjulkaisupolitiikka? Tähän saakka kaikki kuvani ovat olleet joko omia ottamiani tai copyright-vapaista lähteistä kotoisin. Onko tähän jotain linjaa?

Voiko muuten noin suurinpiirtein omaikäisille vieraille naisihmisille sanoa jotta turpa kiinni? Napakasti, ikäänkuin Julianne Moore Magnoliassa.
Nähkääs, käyn kuntosalilla, jossa on ns. naisten ja miesten salit erikseen. Koetan mennä sinne aina mahdollisimman myöhäisenä ajankohtana, jotta siellä olisi mahdollisimman vähän muita ihmisiä. Yleensä kovaääninen hevimusiikki ei ole naisten salin ongelma, ja jos joku soittaakin jotain hittiasemaa radiosta, sitä voi vaivihkaa käydä hieman hiljentämässä.
Mutta kuinka hiljentää tällaiset puheripulin saaneet naisparit, jotka ilmeisesti tulevat salille vain avautuakseen toisilleen, noinniinkuin henkisessä mielessä? Vierekkäisissä laitteissa saatetaan vemputtaa vartti minimipainoilla ja juttu juoksee! T-A-U-O-T-T-A. Puhuvat toistensa päällekin niinkuin olisivat vuoden retriitistä juuri tulleet.
En tiedä, onko kiusallisempaa pakkokuunnella henkilökohtaisten asioiden tilitystä vai juoruilua työpaikan tapahtumista. Mihinkäs sitä korvat päästään panee? Välillä saattaa selostuksen volyymi hieman madaltua, ihan vain tiedotukseksi kuulijoille, että nyt on sitten käsiteltävanä jokin oikein mehukas yksityiskohta.
Pitäisikö alkaa hyräillä itsekseen kovaäänisesti? Laskea ääneen tuhannesta takaperin yhteen jollain vieraalla kielellä? (Tätä viimeksimainittua käytin kerran pitkällä yksinäisellä ajomatkalla pitääkseni itseni hereillä.)
Täällähän ei kai voi pakkoluettaa kellään omia tilityksiään...

2005-10-20T19:12:00.000+03:00

Ja psyykkaus jatkuu

2005-10-20T18:06:00.000+03:00

Voimaannuttamisprosessi etenee, tosin with baby steps mutta kumminkin.
Tämähän on....huumoriblogi.....eeeeei. Terapiablogi........jooooo. Omaan-napaan-tuijotusblogi......ehdottttttomasti. Ja jotakin vielä.......ainiin, tämähän yrittää kvalifikoitua neuleblogiksi ja niinpä....rumpujen pärinäää....ensimmäistä kertaa.....tuore mallitilkku: tuossa ylhäällä!
Ja nyt olen vaikean ja traagisen päätöksen edessä: kumpi puoli päällepäin neulepooloni? KISS eli keep it simple stupid, mielestäni tämä ei kaipaa kauniin pinnan lisäksi mitään hörhöjä. Tiheys tässä on noin 18-19 s 10 cm:llä, tilkku on vielä kostea. Paksulankakoneen silmukansäätö kakkonen eli ihan OK, ja bukleen ansiosta neuloksesta tulee ihanan pehmeää. En silti tahdo siitä vetelää muodotonta kasariameebaa, c'est passé. En ole pitsi-ihminen ollenkaan, mutta resorien sijaan voisi harkita pystyreikäraitaa joka muodostuu siitä, että
a)käsin tehdään *lk, yliveto-ja yhteenneulomiskavennus, lk, neulotaan 5s o*, toistetaan. Nurjan puolen krs nurin.
b)koneella siirretään joka 8. neulalle sekä vasemmalta että oikealta silmukka, neulotaan 2 kerrosta.
Tätä tehdään siis aloitusreunaan vaikka 10 cm korkuinen paneli. Pitsihän on hieman sileää löyhempää, joten samalla s-määrällä sileään siirryttäessä neule kapenee hieman vaikkei kavennuksia tekisikään.
Näin tämäntapaista käytetyn jossain ihan hiljan, ties vaikka jossain neuleblogissa. Olen selannut lehtiä ja netin neulesivuja sellaisen määrän ettei näillä tippaleipäaivoilla osaa sijoittaa tätä enää oikeaan yhteyteen. Joten jos joku tuntee, että olen hänen ideansa vohkinut, sorry. Semmoisia jemmattavia ideoita ei kannata julkistaa.
Ja onko tämä postaus ilman natinaa epäonnistuneesta ihmissuhteesta? Mietin vielä tätä hetken. Ehkä asiaan vaikuttaa se, etten kirjoita aamuyön tunteina vaan kunnon luterilaisessa alkuillassa.
Ajattelen vain kauniita ajatuksia.

2005-10-20T01:37:00.000+03:00

Olen rikas

2005-10-20T00:25:00.000+03:00

Ihanan rentoutunut olo, sieluni sai hierontaa: kävin ystävättärellä kylässä ja autoin asentamaan pari softaa. Kuunneltiin Ella Fitzgeraldia, Pavarottia ja Oopperan Kummitusta sikinsokin, käkätettiin ja parannettiin maailmaa. Ja ihan pelkän teen voimalla. Tästä blogista ei löydä baarikierroskuvauksia eikä krapulanparannusvinkkejä. Olen huomannut että viina on viisasten juoma, ei sovi minun pääparalleni. Ei sovi absolutismikaan, pari lasia viiniä hyvän ruuan kanssa on juhlahetki. Ja jälkkäriksi portviiniä ja pähkinäpikkuleipiä, mitä ne nyt olikaan nimeltään....aah, biscotti.
Toinen ystävättäreni kutsui ensi viikolla päiväksi kotikaupunkiinsa, tarkoituksena katsastaa muutama taidenäyttely ja piipahtaa johonkin kivaan kahvilaan. Niin tavallista ja toisaalta tavattoman ylellistä. Tämän ystäväni olen tuntenut pikkutytöstä saakka, välillä oli vuosia ettemme syystä tai toisesta pitäneet kovin tiiviisti yhteyttä. Nyt se tuntuu taas hyvältä, ja toivon tietysti sydämestäni että ystävyydestämme on hänellekin iloa. Itse en olisi enää tässä, näinkään järjissäni, jollei pieni, mutta sitäkin uskollisempi joukko ystäviä olisi ollut vuorotellen tukena, korvana ja olkapäänä. Elämä on heitellyt heitä ja meitä ympäri Suomea, joitakin näen usein, joitakin valitettavan harvoin. Onneksi tämä nettiaika mahdollistaa liki-ilmaisen yhteydenpidon! Ja ystävänhän tunnistaa siitä, että oli viimekerrasta sitten kaksi tuntia tai kaksi vuotta, juttu jatkuu juuri siitä mihin viimeksi jäi.
Mitä enemmän on maileja takana, sitä vaikeampi on löytää uusia ystäviä. Pitääkö paikkansa? Tämäniltaisen emäntäni tapasin nelisen vuotta sitten opiskelun merkeissä. Hän on upea ja lahjakas nainen, jota pidin aika kopeana ja tylynä ennenkuin tutustuimme paremmin. Ulkokuori kätki herkän ja epävarman ihmisen, joka myöskin edelleen etsii itseään. Erilaiset koettelemukset viime aikoina, muunmuassa oman yrityksen pakkolopetus ja avioero, olivat syöstä ystäväni tosi pahaan jamaan. Pahimpina viikkoina otin päivittäin yhteyttä, jos en päässyt käymään niin ainakin soitin. Amatööripsykologina en keksinyt parempaa lääkettä kuin neulepuikot ja kaksi kerää KidMohairia hänen lempiväriään. Istuin vieressä ja näytin kädestä pitäen miten silmukoita luodaan ja kuinka neulotaan ainaoikeaa. Määräsin tätä nautittavaksi aina kun alkaa oikein ahistaa, ja muulloinkin. Kaulahuivi siitä tuli kumminkin, ja ihan käyttökelpoinen. En ollut onneksi ainoa auttaja, varsinkin sisarukset puhelimitse pitivät taajaan yhteyttä. Tuntui hienolta voida panna hyvää kiertämään, antaa sitä ainoaa tukea mitä tuossa tilanteessa oikeastaan voi: omaa läsnäoloa ja välittämistä. Ahdistuneelle jo tieto siitä, että on olemassa joku, jolle voi soittaa koska vaan jos on paha olla, riittää.
En tietenkään toivo, että ketään läheisistäni kohtaa kriisi jotta saisin päteä heidän enkeleinään, ei sentään. Mutta jos apua tarvitaan, koetan karistaa omat peikot harteilta, jotta voin antaa oman panokseni tervehtymisprosessissa. Useinhan toisten taakka tuntuu kevyemmältä kuin oma.

2005-10-19T02:08:00.000+03:00

Kasarit tulelle

2005-10-19T00:34:00.000+03:00

Edelleen hieman ulkopuolisena seuraan muitten blogeja. Kohinat joistakuista poistuneista kirjoittajasuuruuksista tuntuvat hassuilta; kyllä niitä riittää, itsellä ei ole mitään vaikeuksia löytää ja lukea mielenkiintoisia blogeja, niissä viihtyisi kaiket yöt ja päivät. Täytyy oikein repiä itsensä irti koneelta ja elää välillä reaalissakin. Hmmm...siis missä? Ja miksi?
Kirjan lukemiseen uppoudun aina täydellisesti - aloitan ja luen niin kauan kuin kirjaa piisaa. Jos jokin katkaisee lukuputken (työ, pakollinen kauppareissu, puhelu ystävättäreltä), ärsyttää se aikalailla. Siksi koetankin olla edes lainaamatta mielenkiintoista kirjaa jos tiedän että tämmöinen vajoama ei ole suotavaa. Vastatuotuna, koskemattomana, se kirja sitten ilkkuu pöydällä kunnes annan kiusaukselle pikkusormen: jos nyt vähän, vaikka vain ensimmäisen luvun katsoisi. No, sittenhän se onkin menoa. Hyvin harvoin kirja on niin tylsä, että se jää kesken. Jos näin käy, annan sen anteeksi sekä kirjailijalle että itselleni. En ollut kohdelukija.
Tämäniltaisessa Mullan Alla-jaksossa tapahtui taas, ja intresanttina juonenkäänteenä pidin, en eri perheenjäsenten seksisekoiluja, vaan äiti-Ruthin lähtöä kotoa. Ruthin pinnan alla on muhinut jonkin aikaa jo, ja tyytymättömyys tuoreeseen avioliittoon näyttää lisääntyneen pisteeseen, jossa homemaker-mother-wife ei keksi muuta ulospääsyä kuin kirjaimellisesti marssia kotoa ja ahdistavista ympyröistä ulos. Luonnollisempana ratkaisuna olisin pitänyt eksentrisen aviomiehen potkaisemista pellolle kivikokoelmineen, mies itsekin tuntuu olevan tunneälytön murikka. No, Ruth ansaitsee kyllä seikkailunsa. Veikkaan hänen kipaisseen siskon tykö kumminkin. Muu perhehän pitää Ruthia uusiutuvana luonnonvarana, niin itsestäänselvästi se marssii ruokapöytään, röyhtäisee ja kipaisee taas sekoilemaan maailmalle. Kuka kokkaa? Claireko, pikkuprinsessa joka pyörii oman napansa ympärillä? Suosittelen suomalaista au-pairia, siinä tulisi se apaattinen leikki-ikäinenkin hoidettua ja Nate voisi keskittyä töihin vaihteeksi. Hei, miksen pääse käsikirjoittamaan!
Eilen sain neulekoneen käyttökuntoon, ja koetilkun neulottua. Liian tiukkaa. Löysempää ei tuolla masiinalla saa, joten seuraava työkalu on paksulankakone, mutta minun tuurillani lanka on juuri sitä kurjaa paksuutta joka jää siihen välimaastoon, eli pienimmällä paksulankakoneen säädöllä siitä tulee liian löysää. Toisaalta langan kanssa voi vekslata, koetilkussa oli kolme ohutta konelankaa yhdessä, harmaa ja ruskea buklee ja beige sileä villa. Jatkan kokeiluja, mutta jos viikonlopuksi sen poolon meinaa saada, kiire tulee. Malli eli kaava on valmiina, istutetulla hihalla, hieman slimmattu, ei mikään laatikko. Tein aikoinaan hyvistä langoista itselleni jokusen neuleen, mutta nykymuodin mukaan ne ovat aika karmeita, jopa olkatoppauksiakin niihin laitoin. En aio mihinkään napapaitaan alkaa pukeutua, mutta voisihan sitä hieman omatekemilläkin neuleilla päivittää habitusta. Että ei olla enää 90-luvulla, 80-luvusta puhumattakaan. Mutta näitten kasarivaatteiden uudelleenlämmittelyjä en TAJUA, että kylmimpään vuodenaikaan pitäisi repäistä pääntie ohi olkapäiden? G-sus! Minulla kun on talvella usein poolon lisäksi vielä villakaulaliina, sisälläkin.
Jos Ruthilla, niin kyllä täälläkin muhii. Voi olla, että kykenen myöntämään, ettei koulutukseni ja osaamiseni kultturialalla tuo töitä. Se ei tunnu mukavalta, unelmista luopuminen nimittäin. Mutta elämän järjestymiseen tarvitsen vakituisen työn ja palkan. Mielihyvän ja täyttymyksen mielenkiintoisten ja haastavien juttujen tekemisestä hankin sitten muualta.
Katselin tänään tarjoilijoiden extrauspaikkoja, näin pikkujoulusesongin lähestyessä niitä löytyy sentään. Joskus vuonna kivi ja miekka niitäkin tuli tehtyä. Homma on aika selvää ja mutkatonta työtä. Tarjoilijan työ on pidemmän päälle raskasta, enkä siedä nykyään tupakansavua. Toisaalta pieneen mieleeni välähti visio yöportieerin hommasta. Jonkin vähän hiljaisemman hotellin respassa voisi varmaan vaikka neuloa joutohetkinä...yksin olisi ihan mukava olla, ainoa talossa joka valvoo - tuttu olotila tällaiselle lepakolle. Tätä asiaa täytyy tutkia vielä ja kartoittaa mahdollisuuksia, jos vaikka sellaisella työllistämistuella joku uskaltaisi muorin ottaa kokeeksi. Vaikka nuoruus ja nätteys on kaikkialla valttia, huoh...
Lasten vielä ollessa kotona ei ilta-tai yötyö tuntunut hyvältä ratkaisulta. Nyt kukaan ei odota, kenestäkään ei tarvitse huolehtia. Jos mies lähtee juoksentelemaan, menköön. Tyhjän saa pyytämättäkin.

2005-10-18T00:57:00.000+03:00

Putkimies vai nyplääjä?

2005-10-18T00:09:00.000+03:00

Muutama päivä sitten mainitsin hakeneeni eräälle kurssille toiveikkaana. No, tänään sain tietää, etten kelvannut edes semifinaaliin, haastateltavien joukkoon. Tästä on jo lupa masentua.
Yritän kyllä tolkuttaa itselleni, että no tämä ei nyt sitten ollut minua varten, ettei mitään tapahdu syyttä, että jonkun oven sulkeutuessa toinen aukeaa, että jotain hienompaa ja sopivampaa odottaa.Aika moni ovi on kolauttanut kuhmun otsaan.
Suksi on tökännyt jo niin usein, että alan menettää uskon noihin kissanhännänostoihin.
Ihmisille käy huonosti, ei ole mitään kosmista oikeudenmukaisuuden vaakaa joka antaisi jossain vaiheessa hyvitystä kärsityistä vääryyksistä. Paha voi saada palkkansa mutta yhtä usein jää se hyväkin ja rehdisti elänyt ilman palkkaa ja saa vaan haistattelut peräänsä.
Keskustelin äsken esikoisen kanssa skypeitse ja turhautuneena totesin ettei ammatinvalinnanohjauksessa kannattaisi ollenkaan kysellä että mitäs Pekkapirjo tykkäät tehdä. Näitä kivoja juttuja kun mennään sitten pää pilvissä opiskelemaan ja tehdään kaikkia kivoja proggiksia mutta sitten kun ollaan medianomeja/artenomeja/graafikoita/valokuvaajia huomataan että hups meitä onkin tuhat hakijaa yhtä työpaikkaa kohden!!! Uskokaa nyt helvetissä ettei kulttuurialalla ole töitä - siis sellaisia joista joku maksaa säännöllisesti kunnon palkan. Elämäntapaintiaanin homma voi olla moppipäänä kliffaa hei vähän aikaa mutta entä kun pitäis ostaa lapsille kurahousuja ja lyhentää asuntolainaa ja alkaa sauvakävelemään? Kaulakorujen väsäys ja myynti kävelykadulla no hei get real!
Että jospas lähdettäisiin siitä mille alalle tarvitaan jengiä töihin, oikeesti. Ja kysellään itseltä sitten että voisinkos tehdä tuollaisia hommia, joka päivä muutaman kymmenen vuotta. Ja siinä kohdalla kun alkaa epäröiden sanoa että no joo niin eikun opiskelemaan. Palkkapäivänä voi aina hymyillä ja mennä kansalaisopistoon harrastamaan sitä nypläystä tai origamia tai nokkahuilunsoittoa.
Älkääkä käsittäkö väärin, en missään tapauksessa väheksy näitä aktiviteetteja, on vaan niin, että nypläämällä elää tässä maassa tosi harva. Pidän nypläyksestä, olen nypelöinyt yhden kirjanmerkin, ja opettelisin mielelläni vaikeampia malleja jos sponsori elämäntavalle löytyisi.
Ja onnea ehdottomasti kaikille jotka ovat toivetyössään, siinä mihin ovat aina halunneet, johon lahjat viittasivat ja jota tekee mielellään kyllästymättä! Näin puhuu kateudesta vihreä, joka ei pysty sovittamaan näitä yhden ihmisen elämään ja identiteettiin.

PS: Ihan hillitön tuo http://youknitwhat.blogspot.com/!!! Aika pahaa herjaa heitetään, ei sovi herkkähipiäisille.
Voisiko joku konkari perustaa Neuleblogistaniaan vastaavan?
Tosin täällä on niin pienet piirit, että joku olisi jo varmaan kerennyt tykästyä juuri siihen toisen inhokkimalliin ja pahastuisi kovin moisesta julkisesta pilkasta. Hmmm....

PPS. Miten niitä linkkejä saa tänne sekaan? Täytyykö vaihtaa selain? Safaria käytän. Postauslaatikossa ei ole kuin kuvanlisäys- ja oikolukumahdollisuus. Jokin preferenssi pielessä? Ei kai niitä erkkikään käy HTML-puolelta editoimassa jälkeenpäin?
Semmoinen intertekstuaalisuus on kiehtova mahdollisuus, se puuttuu noista perinteisemmistä medioista.

2005-10-16T22:14:00.000+03:00

Smaksak

2005-10-16T19:12:00.000+03:00

Tämänpäivän postauksessa (mikä vika termissä?) tukeudun näihin kiertokirjeisiin, joita tyttökavereilta saa vähän väliä. Joskus niissä on helmiä, harvoin ei. Tämä kuuluu edellämainittuihin, utan tvivel.

"Andy Rooney från CBS 60 minutes:

Jag värdesätter mest av allt kvinnor över 40. Här är bara några få orsaker till varför:

En kvinna över 40 väcker dig aldrig mitt i natten för att fråga "Vad tänker du på?" Hon bryr sig inte om vad du tänker på.

Om en kvinna över 40 inte vill se på matchen, sitter hon inte bredvid dig och tjatar om det. Hon går någon annanstans och gör något hon tycker om, och det är i regel något mycket mer intressant.

En kvinna över 40 känner sig själv bra nog för att vara trygg i vem hon är, vad hon är, vad hon vill ha och vem hon vill ha det från. Få kvinnor över 40 bryr sig ett dugg om vad du kanske tänker om henne eller om det hon gör.

Kvinnor över 40 är värdiga. De har sällan en skrikande scen med dig på operan eller på en dyr restaurant. Men givetvis, om du förtjänar det, tvekar hon inte att skjuta dig om hon vet att hon inte åker fast för det.

Kvinnor över 40 är generösa med att ge ros, ofta helt oförtjänt. De vet vad det innebär att inte bli värdesatta.

En kvinna över 40 har självtillit nog för att presentera dig för sina väninnor. En yngre kvinna med en man ignorerar själv sin bästa väninna för att hon inte litar på mannen sin tillsammans med andra kvinnor.

Kvinnor blir synska med åren. Du behöver aldrig erkänna dina synder för en kvinna över 40. De bara vet.

En kvinna över 40 ser stilig ut med knallrött läppstift. Det passar inte yngre kvinnor.

Några fler rynkor, men en kvinna över 40 är mycket mer sexig än sina yngre medsystrar.

Kvinnor över 40 är ärliga. De talar omedelbart om för dig att du är en skit om du uppför dig som en. Du vet var du har henne.

Ja, jag hyllar kvinnor över 40 av många orsaker. Dessvärre gäller inte detta för män. För varje vacker, smart, sexig kvinna över 40, finner vi en skallig, småfet typ som skämmer ut sig med en eller annan 22-årig servitris.
Kvinnor; förlåt.

Och till alla de män som säger: "Varför köpa hela kon när du kan få mjölk gratis"... Här är en liten uppdatering till er: Nu för tiden är 80 % av alla kvinnor emot äktenskap. Varför? Jo för kvinnor förstår attdet inte är någon ide att köpa hela grisen för att bara få en liten korv...."

2005-10-16T01:36:00.000+03:00

Kukkablogi

2005-10-16T00:51:00.000+03:00

Tänään ei ruikuteta, tänään voimaannutaan.
Kaikkihan tietävät, että toista ihmistä ei voi muuttaa. Hauki on kala. Mutta siihen voi vaikuttaa, miten tähän haukeen suhtautuu. Eli tässä tapauksessa voin päättää, pahoitanko mieleni ainaisista letkautuksista vai en. Itseasiassa sanoin hiljattain, kun huomasin että moiteryöppy lähestyy, että minullakin on rajat ja ne taitaa tulla kohta vastaan sen suhteen mitä viitsin ottaa vastaan kun itseasiassa tahtoisin kuule kultaseni lukea nyt vihdoinkin päivän lehden enkä kuunnella joutavaa länkytystä. Ärsytti tämmöinen vastaanottamattomuus suurten viisauksien antajaa mutta sehän oli hänen ongelmansa.
Enkä vieläkään ole saanut aloitettua suunnittelemaani neuletta. Kaikenlaisia tekosyitä löydän. Tämä on aika anteeksiantamatonta. Koetan pohtia mistä moinen johtuu. En tahdo uusia velvoitteita kun entisistäkään en selviä? Ensi viikonloppuna olisi kyllä yksi pieni reissu, jonne mielelläni pukeutuisin tähän uuteen pooloneuleeseen. Käytän mielikuvaharjoittelua: näen itseni siinä neuleessa ja se sopii täydellisesti ja hoikentaa ja nuorentaa ja ooh ja aah. Näin.
Mitään uutta lankaa en voi hankkia, mutta luulisin varastoista löytyvän. Tosin olen ostanut aikojen saatossa aivan järkyttävän värisiä lankoja. Kirkkaan vihreitä, punaisia ja liloja löytyy, mutta aika vähän neutraalia skaalaa jossa olen jo muutaman vuoden todennut viihtyväni. Suklaanruskea, kaurapuuro, grafiitinharmaa, saven sävyt, luumukin vielä ja harmahtava beige piristävät perusmustaa vaatekomeroa! Sillointällöin annan periksi vaaleanpunaiselle tai -siniselle, sellaisille aika hailakoille jotka eivät näytä halvoilta perusvärieni kanssa. Tai ainakin näin kuvittelen. Ok, myönnyin tänä syksynä turkoosiin, sukkahousut alekorista lähtivät mukaan ja odottavat muuten kokomustaa vaatepartta.
Kävin tänään läpi kymmeniä neuleblogeja. Joukossa on tietysti epätasaisuutta. Enempään arvosteluun en yllä tässä vaiheessa,ei ole kanttia vielä. Eikä arvottaminen ole tarpeellistakaan, niin eri lähtökohdista näitä sorvataan. Aivan terapiaa tai neulemalleja muillekin, yleistä tiedotusta, vaihtoja ja kierräytyksiä, hauskaa.

Loppuun lainaus Visukinttu-bloggaajan arviosta tästä blogista:
"Mitä vittua? Onko tämä joku räppäri? Miksi hitossa tässä blogissa on kukkia?"
Menin vihreyttäni mukaan "Blogistanian epävirallinen verkostoitumiskokeiluun".
Kaikkeahan pitää kokeilla, paitsi sukurutsaa ja kansantanssia.

2005-10-15T15:41:00.000+03:00

Alamaa

2005-10-15T01:43:00.000+03:00

Joo, koetetaan olle morkkaamatta toisia, kun eivät voi puolustautua. Ketäpä kiinnostaa lukeakaan, tulee varmaan ihan vaivautunut olo. Ollaan kilttejä tyttöjä, ollaanhan? Mennään töihin, joohan? En ole vielä keksinyt, missä on se paikka, johon voi vaan mennä ja alkaa tehdä töitä.
Olen etsinyt työpaikkaa ahkerasti, tarjoutunut ilmaiseksikin harjoittelemaan että pääsisi oman alan töihin, mutta ei kelpaa mihinkään eikä kellekään.
Tottakai mies on oikeassa, kun loiseksi sanoo. Miehen kaikkinainen hoivaaminen, kodin kunnossa pito, kaupassa käynti, ruuanlaitto (terveellistä ruokaa mahdollisimman halvalla, hei lanttu ja sipuli ON hyvää!) pyykinpesu jne ei riitä, täytyisi vielä käydä hyväpalkkaisissa töissä. Miestä rasittaa työpaikallansa ne kaverit, jotka lomien jälkeen kehuskelevat matkoillaan ja elämyksillään. Muilla miehillä on kuulemma hyväpalkkaiset virkarouvat, pari uudehkoa autoa pihalla ja muutenkin vimpan päälle. On se kamalaa kun täytyy olla kateellinen ihan kaikesta.
No niin läps sormille ei saa taas sanoa/kirjoittaa ilkeästi. Saapas! Minulle sanotaan aika usein pahasti. Jossain saa sanoa vastaan, vaikkei kukaan kuuntelisikaan. Onhan minulla onneksi rakkaita ystävättäriä. Poikkeuksetta he eivät ymmärrä, miksi jaksan jatkaa. Heidän mielestään kenenkään ei tarvitse kuunnella sitä, mitä joudun kuuntelemaan, eikä sietää ylipäätään huonoa kohtelua.
Mieheni on tällainen tohtori Jekyll ja Mr Hyde- tyyppi. Osaa olla hurmaava ja ihana, niinkuin tietysti jokainen. Tavallista neutraalia olotilaa on aika vähän, yleensä tälle ihanuudelle on vaihtoehtona oikullinen, rähjäämiseen syytä etsivä mies. Ja voi lukijani, ei niin pientä syytä olekaan, ettei siitä voisi alkaa nalkuttaa ja syyllistää. Omaa pahaa oloaan ja katkeruuksiansahan se siinä vaan purkaa, käsitän kyllä sen. Mutta anteeksi ei pyydä koskaan. Kaikki, mitä hän sanoo, olen kuulemma ansainnut. Ja jos kohtaan jossain muualla vastoinkäymisiä, asettuu hän aina riemumielin sitten sinne vastapuolelle. On vaan hienoa, että saan muiltakin sitä, mitä hän ei ehdi tai jaksa päälleni sylkeä - näin sanoo mies, ja hänhän on tietysti oikeassa. On itse sanonut, ettei erehdy koskaan. Todistusketju on aukoton.
Kun luen tätä kirjoittamaani, en tiedä itkeäkö vai nauraa. Kuvaus kuulostaa epäuskottavalta. Eihän tuollaisia miehiä ole olemassakaan, eikä enää tuollaisia naisiakaan, jotka pää painuksissa ottavat vastaan kaiken, mitä isäntä kulloinkin suuressa viisaudessaan tarpeelliseksi katsoo antaa.
Ei pitäisikään olla. Tiedostan sen oikein hyvin. Tämä ei ole terveellinen suhde, minulle ainakaan.
Sairastuin keskivaikeaan masennukseen reilu pari vuotta sitten. Terapiassa kävin kymmenisen kertaa, kahden viikon välein. Lääkkeitä söin viime toukokuuhun saakka. Niitä en enää halua alkaa käyttää, olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia joka yö. Vaikka annos oli minimi, ja lopettelin usean kuukauden, tuli vieroitusoireita silti. Ahdisti tosi pahasti. Mieshän suhtautui asiaan siten, että olin keksinyt omasta päästäni koko sairauden, ihan vaan huomion herättämiseksi.
Nyt pelottaa, että masennus tulee takaisin, on niin vähän ilonaiheita jotka pitäisivät päätä pinnalla.
Hakemus yhdelle kurssille on vetämässä, sen ajalta saisi työmarkkinatukea. Tärkeintä olisi kuitenkin kurssin mukanaantuomat kontaktit työnantajiin ja työelämään yleensä. Ei saa mökkiytyä. Täältä ei kukaan tule hakemaan. Mummo lumessa lausui viisaat sanat.

2005-10-14T00:56:00.000+03:00

Tarpeettomia tekoja

2005-10-14T00:21:00.000+03:00

Aarghh. Tämä sattuu. Kirjoittamiseen ryhtyminen tuntuu päivä päivältä, ilta illalta haastavammalta, vaikkei sitä tuloksista uskoisi. Mutta ei kai tässäkin ole tulostavoitetta? Kuinka syvälle olen sisäistänyt piinan siitä, että kaiken täytyy olla hyödyllistä ja tuloksekasta, ennenkuin sitä saa tehdä? Ja entä se huono omatunto, jos erehtyy johonkin just for fun! Kunnon protestanttinen etiikka, miten pääsen siitä eroon?
Täytyykö jokainen askel, kädennosto, ajatuksenkulku olla alisteinen tälle näkökohdalle?
Osaan kyllä laiskotella, mutta nauttiminen siitä onkin toinen teekuppi. Omatunto soimaa kun en senkin aikaa, kun katsoin höpöfilmiä, vaikka kiillottanut hopeita. No, taitaa jäädä pariin kummilusikkaan tämän huushollin hopeat!
Yleensä yhdistän teeveen töllötyksen silittämiseen, ei niinkään jotten saisi katselusta morkkista, vaan koska silittäminen on tautisen tylsää hommaa.
Tai sitten neulon teeveen ääressä. Tämän nimesivät lapseni hienoimmaksi kyvykseni joskus kymmenvuotiaina, kun sitä heiltä tiedustelin. Jollain itsetunnonnostatuskurssilla annettiin kotitehtäväksi kysellä kotiväeltä, kuinka he allekirjoittaneen kokivat ja näkivät. Ei olisi tämä neulomisjuttu tullut itselle mieleen, hyvä siis että tuli kysyttyä. Ei tämä kurssi mitenkään muuten ollut onnistunut, tämä anekdootti jäi vaan mieleen.
Miksiköhän asetan kyseenalaiseksi tämän kunnollisen, maailmaapyörittävän näkemyksen siitä, että joutilaat kädet ovat paholaisen työkalut? Ehkä siksi, että olen tällähetkellä ilman työpaikkaa ja tunnen oloni tarpeettomaksi. Miehen painostus ja jokapäiväinen vinoilu siitä, etten hänen käsityksensä mukaan haluakaan mennä töihin vaan loisia hänen kustannuksellaan, ei mitenkään nosta mielialaa, eikä itsetuntoa ainakaan. Tämä prosessi toimii täysin itseään vastaan. Jos minut saadaan vakuutetuksi mitättömyydestäni, en ole kovin itsevarma työnhakijakaan.
Mitään työttömyyskorvaustahan en saa, koska puoliso on töissä. Ansiosidonnaisista päivärahoista en ole koskaan saanut nauttia, työni ovat olleet senluonteisia ettei mihinkään liittoon ole liitytty.
Jotta kyllä alan olla terapian tarpeessa. Koetetaan nyt tätä itsehoitoa täällä Blogistaniassa.
Neulominen on auttanut usein, ihan paniikkikohtaustenkin välttämiseksi. Joutilaiden käsien syndrooma kuitenkin? Nyt huolestuttaa se, etten saa tartuttua edes neuleeseen. Tavallisesti tämä suunnittelu- ja langanetsintävaihe on se hauskin. Sekin tuntuu nyt uuvuttavalta. Mitä vähemmän on tekemistä, sitä vähemmän saa aikaiseksi.
Niin, täytyykös aina saada? Aikaiseksi?

2005-10-12T17:47:00.000+03:00

" alt="" />

Hetimulletännejotainkivaa!

2005-10-12T17:23:00.000+03:00

Onpas takki taas tyhjä, oloton olo. Kaikkeen joutavan tuntuiseen tärvääntyy aika, tekisi mieli etsiä hyvä kirja ja elää jonkun muun elämää tovi.
Kunpa joskus löytyisi tasapaino sen suhteen, ollako itsekseen vai kumppanin kanssa.
Ammuu ja puskee, siinähän se kiteytettynä. Jos on lähellä, puskee pois, ja jos poissa, ammuu kaihoissaan perään. Ei helvatti ketään kestäisi 24/7, välillä täytyy saada ilmaa. Mutta kun niitten ilmanottoaukkojen paikkaa ja kokoa ei tunnu voivan itse säädellä ollenkaan! Joskus on niin ikävä että nahka kutiaa ja joskus tekisi mieli huutaa että mene jo siitä vänkäämästä! Mutta ei tietenkään huuda, kuka nyt omalleen...
Kumppanin huomioon ottaminen, mieliksi olemisesta puhumattakaan, on jollekulle ihan luontainen juttu, eikä tunnu teeskentelyltä tai nuoleskelulta. Joku ihminen on taas niin piripintaan itseään täynnä ettei toisen asettaminen etusijalle kertakaikkiaan sovi kuvioon hetkeksikään, tai ainakin siitä täytyy tehdä niin iso numero ettei kukaan voi olla käsittämättä eleen jaloutta ja epäitsekkyyttä. Tätä kutsutaan kaiketi myös pätemisen tarpeeksi.

Lankoja pooloon ei ala pintaa raapimalla löytyä, täytyy ottaa kakkosvaihde päälle etsinnässä, eli kääntää todella laatikot ja kaapit nurin. Jos ei varsinainen kohde löydy, voi sensijaan löytää jotain, jota ei tiennyt kadottaneensa tai yleensä edes omistaneensa. Ja se on ilahduttavaa. Tästä kokosielupuudutuksesta nousemiseen tarvitaan jotain yllättävää ja hauskaa.

Mutta jos sen tietäisi olevan tulollaan, eihän se yllätys olisikaan.

2005-10-12T15:35:00.000+03:00

Vanuaatun vesikeli

2005-10-12T00:34:00.000+03:00

Ilmoja piisaa, ei luulisi kellään olevan valittamista tämän syksyn säistä. Näin ihana pitäisi syksyn aina olla, märkää, räntää ja liukkaita, pimeydestä puhumattakaan riittää sitten taas maaliskuuhun saakka. Tämmöisiä syksyt ovat aina elokuvissa.
Onko karman laki varannut sitten kuitenkin erityisen inhottavan talven? Pahin talvisää on sellainen nollan kieppeillä pyörivä, jossa kokoajan sataa jotain, ja sateen muoto vaihtelee tunnin välein, lämpötilan mukaan tietysti. Kosteus tekee kylmyydestä erityisen luihin ja ytimiin yltävän, ja liukkaat tiet ovat kammottavat kulkea, millä pelillä tahansa. Sopivia jalkineita ei tunnu osaavan laittaa jalkaan. Ja jatkuva pimeys syö optimistisimmankin hermot.
Mieto pikkupakkanen, mielellään auringonpaisteella höystettynä, ja jo pitenevät päivät, kiitos!
Joulun jälkeen se on mahdollista ja hei, jouluunhan ei itseasiassa ole kuin pari kuukautta, ja nämähän ovat ne nopeimmin kuluvat kuukaudet, ainakin jos on taas kerran luvannut itselleen tehdä niitä lahjoja eikä rynnätä viime metreillä ostamaan jotain kallista ja hyödytöntä, omatunto kolkuttaen ja kukkaro ruvella.
Olisikohan nyt kaulaliinavuosi? Neulekoneen omistajana suoran pötkön neulomista voi harjoittaa kirjaimellisesti silmät ummessa, kunhan vain alku lähtee asiallisesti ja painoja muistaa siirtää. Tosin kaikki iiiiihaaanat pitsineulemallit, joita täälläkin neuleblogeissa näkee, kutsuisivat puoleensa ja saavat resoripötkön näyttämään aika mielikuvituksettomalta. Mutta toisaalta lahjonnan kohteissa on senverran miehenpuolia, että ehkä resoripötkö miellyttäisi kuitenkin näitä saajia enemmän.
Löysin tänään hauskan uuden huopakirjan kirjakaupasta, se uusi kotimainen jota SKK:ssakin puffattiin. Yli neljänkympin hinta sai jättämään sen sinne kaupan pöydälle suosiolla. Aika herkullisia huiveja siinä kirjassa kyllä oli, täytyy käydä vielä tutkimassa ja painaa avainkohdat mieleen jos saisi muutettua joku viikonloppu keittiön huopapajaksi. Paljon muovia ja sanomalehtiä, lattia ei tykkäisi isommista vesilätäköistä. Onkohan huopablogeja?
Päätin ottaa neuleprojektiksi poolon itselleni. Uudet suklaanruskeat housut kaipaavat jotain yläosaa ja mikäs pooloa parempi näin talvea vasten. Koetan kaivella lankavarastoja, katsotaan mitä pinnalle nousee. Neuleblogien lukeminen, ja kuvien katseleminen varsinkin, saa sormet syyhyämään. Villaa! Tahtoo villaa!

2005-10-11T00:54:00.000+03:00

Epätoivoisia kotirouvia?

2005-10-11T00:06:00.000+03:00

Jaa-a, alkoi sitten tämä paljonlobattu sarja epätoivoisista kotirouvista. No, ehkä se on amerikkalaisittain "rohkea", mutta aika pieniltä tuntuivat epätoivon aiheet. Tietysti aivojen pamauttaminen kokolattiamatolle on äärimmäinen teko, eikä enää mikään huomatkaa-minut-ele, mutta emmeköhän saa tietää ennen joulua siihen syyn. Veikkaan että se löytyy sielä uima-altaan alta.
Mutta yksinhuoltajakin asusteli niin hulppeassa talossa ja teki työkseen mitä? Piirrusteli lastenkirjoihin kuvitusta. Suomessa vastaavassa jamassa asutaan kaksiossa Myllypurossa. Ainoa pahis toistaiseksi on valokuvamallirouvan mies, joka tuntuu pitävän vaimoaan asusteena tai sijoituksena. Mutta ehkäpä sellaisen kestäisi jos olisi rahaa kottikärryillä työntää. Komeita puutarhureita riittää noilla nurkilla, ja halukkaita.
Luulisi neljän lapsen jälkeen jo osaavan sitäpaitsi laittaa röörit tukkoon, ettei tarvitse miestä kimpustaan pois häätää raskauden pelossa. Olisi sekin rouva onnellinen, että miestä kiinnostaa oma vaimo.
Ehkäpä tämä on vain kateellisen kitinää, eihän rakkautta voi rahalla ostaa (?), mutta kun omat arjen ongelmat tuntuisivat ratkeavan nasakalla rahasäkillä. Ei isolla, mutta pohjattomalla.
Ja Mersussa itkemisenkin kerrotaan olevan kivempaa kuin Ladassa. Tästä mersupuoli on kokeilematta, joten ei siitä enempää.
Seurattava tätä sarjaa on, koukkuun oli helppo tarttua. Erinomainen "Terapian tarpeessa" on epämääräisellä tauolla, ja aina-niin-samanlaiset-poliisisarjat kyllästyttävät. Mullan alla on tietysti The Best. Frazier lauantaina - OK, mutta sunnuntai-illan puoli kahdeksan sarjapaikka ykkösellä on jo kauan ammottanut tyhjyyttään. Missä laatubrittisarjat? Säästääkö yle niitä Teemalleen? Meillä ei vielä harmikseni eletä digiteeveeaikaa.
Kuka muistaa vielä Villin Pohjolan? Sitä katsottiin yhdessä esikoispoikasen kanssa, kuopus laitettiin ensin nukkumaan (iltasadun jälkeen), tehtiin kahdestaan popcornia, juteltiin sarjan henkilöistä. No niin - nyt tulee taas ikävä niitä aikoja. Saisipa kelloa käännettyä taaksepäin. Tekisin monta asiaa toisin. Yrittäisin olla parempi äiti. Koettaisin antaa enemmän, isästä kun ei ollut paljon minkään antajaksi. Jos on lusikalla annettu, ei voi kauhalla ottaa.

2005-10-09T15:25:00.000+03:00

Langat-on

2005-10-09T14:30:00.000+03:00

Tänään kevyemmällä linjalla, eilinen meni pillityksen puolelle, niin reaalissa kuin virtuaalissakin. Pitäisikö olla pahoillaan? En usko, sillä olenhan ottanut tämän bloggaamisen ihan fiilispohjalta, linjattomasti huidellen tyylittömyyksistä toiseen. Siirappilöllö saa vuorotella analyyttisten neulemallien kanssa. Ehkä, jos rohkaistun ja jonain iltayönä erehdyn koneen ääreen parin viinilasillisen jälkeen, hiipii erotiikkakin langalle, vaikka langattomasti elänkin. Hapuilua, niinkuin elämä yleensä.
Josta tuli mieleeni hilpeä harha-askel jonkun nuoren nörtin blogiin nimeltä Langaton.org. Kävin läpi lupaavannimisiä blogeja ja vähäsen aikaa kesti sitäkin lueskella, ennekuin tajusin että kaveri tosiaan on langaton eikä ilmeiseti ole niistä kiinnostunutkaan.

Mutta nyt, sään salliessa menen ihan kohta ulos kuvaamaan jonkun neuleeni, jotta kvalifikoidun neuleblogien listalle. En ole muuten vielä keksinyt, kuinka tekstiin saa upotettua linkkeja, niin kuin toiset kirjoittajat tyylikkäästi tekevät. Tässä kirjoitusikkunassa ei ole kuin oikolukunappi ABC ja kuvienuppausnappi. Safarin syy? Templatea voi muokata tuolla toisaalla ja sitä kautta istutinkin laskurin sivun alalaitaan. Joko se ei toimi tai sitten tänne ei ensimmäisen viikon aikana todellakaan ole eksynyt vielä ketään. Veikkaan jälkimmäistä, vaikka kylläkin ihan laskurintestausmielessa kävin vieraalta koneelta tällä blogisivullani. Mutta ehkäpä laskuri on niin viisas, että älysi bloginpitäjän siellä muinanaisina teeskentelevän kiinnostunutta kävijää. Huoh.

Jos joku neulojista lukee tämän, tiedustelisin kohteliaammin, löytyykö jostain neuleblogien WTF - eikun FAQ? Törmään sellaisiin sisäpiiritermeihin kuin "clapotis" tai "rogue", jotka eivät ihan heti aukea. Kuulostavat veneerisiltä taudeilta mutta lienevät kuitenkin lankamerkkejä tai vakiintuneita tyyli-ikoneita à la Burberry.

2005-10-08T18:53:00.000+03:00

Luonnonlaki, mutta niin julma!

2005-10-08T17:34:00.000+03:00

Tänään olen surrut olan takaa sitä sinänsä elämän kulkuun kuuluvaa luonnollista asiaa, että poikaset lähtevät kotoa. Omassa tapauksessani ovat jo lähteneet. Vanhempi muutti asiaankuuluvassa vaiheessa, kun opiskelu toisella paikkakunnalla kutsui. Se oli vaikeaa, molemmille. Vaikka edellinen talvi oli mennyt ajoittaisen kitkan vingutuksessa ja puolin ja toisin ääneenkin heitellyissä toiveissa esikoisen oman katon alla asustamisesta, muuttopäivä oli tukala. Viimeiseen asti olin pystynyt ajattelemaan, kuinka hyvin asiat olivat lutviutuneet, kun oman alan opiskelupaikka irtosi ilman hikeennyttäviä välivuosia, miten sopiva sekä kohtuuhintainen solu löytyi osakunnan kautta ja että kotiin ei kuitenkaan olisi mahdoton matka tulla käymään.
Esikoisen pakatessa viimeisiä akuankkojaan ullakolle vietäväksi ja nyppiessä julisteitaan seiniltä, (olisihan tästä tuleva huone kuopukselle) meni mammalla pala kurkkuun pahasti. Töksähti sinne niin ettei sanakaan suusta saanut ulos, ja kyyneleet aloittivat tasaisen virtauksen joka ei sitten lakannutkaan ennen unen armeliasta aamuöistä saapumista. Harmitti, suorastaan ketutti, koska en ollut halunnut tehdä muutosta suurta numeroa vaan reippaasti olla apuna jos sellaista tarvittaisiin tahi pysyä taustalla niin haluttaessa. EN tahtonut mitään draamaa jossa kyynelehtisin ja takertuisin lapsen farkunlahkeeseen pyytäen häntä unohtamaan opiskelut, jäämään kotiin minun ja kuopuksen luo ja vain olemaan olemassa, jotta voisin leipoa pullaa ja neuloa villapaitoja hoivaten ja hellien.
Muuttoauton jo odottaessa pakattuna esikoinen alkoi, kipeän eläimen tavoin, kierrellä pihalla. Käveli joutilaan oloisena nurmikolla, tutki marjapensaita ja kasvimaata, potkiskeli ruohotupsuja. Seurasin toimitusta sydän pakahtumaisillaan. Sitä kesti viitisen minuuttia, ja hänen jokaisen ilmeensä ja elensä painui unohtumattomasti mieleeni. Viimein hän tuli luokseni - ilmeisesti myös aikamoisen liikutuksen vallassa, halasi erittäin lujasti ja lämpimästi ja sanoi käheästi:"Moi sitten. Soitellaan." Astui autoon ja ajoi pois. Palasin tyhjentyneeseen huoneeseen, jota kuopus jo toiveikkaasti mittaili ja lysähdin sängylle parkumaan.
Yksi lehti oli peruuttamattomasti kääntynyt.

Tästäkin taitaa tulla vaikea ilta. Kerron kuopuksen lähdöstä myöhemmin, jos ja kun pystyn.

2005-10-07T21:23:00.000+03:00

Uunin kupeesta

2005-10-07T17:49:00.000+03:00

Uuninlämmitys on perusjuttu.
Ihminen tarvitsee perusjuttuja: leipoa leipä, neuloa pipo, lukea iltasatu lapselle, lämmittää uuni, istuttaa puu. Järjestys vapaa. Jos nämä tuodaan meille tarjottimella tai ostamme ne kaupasta, jäädään elämässä ilman olennaista. Vanhempiemme sukupolvi eli usein kovaa elämää ja halusi meille helppoutta, vaivattomuutta, ettei tarvitse tehdä sitä eikä tätä. Liian raskas ruumiillinen työ on onneksi nykyään harvojen kirous. Toisenlainen oravanpyörä pyörittää meitä henkisen kuristumisen partaalla, sisäinen kiintolevy korvien välissä naksuu ja anoo chkdiskiä tai oikeuksien korjausta.
Yksinkertaiset arjen askareet tuntuvat helpottavilta, haravoinnin tai sukan neulomisen rutiini lähentelee meditointia. Omien käsien työn tuloksen näkeminen ja siitä nauttiminen on hyvin palkitsevaa. Miksi muuten niin moni kesämökki pidetään tarkoituksellisen vaatimattomana ja ilman ns. mukavuuksia? Tosin tässä tulisi raja vastaan, jos mökin omistaisin - puuceetä en suostuisi talvisaikaan käyttämään. Muistan sen kauhun, kun lapsena piti juosta pimeän pihan halki jäiseen huussiin asialle; sitä yritti pidätellä liki halkeamispisteeseen. Puhumattakaan pesumahdollisuuksien puuttumisesta, oivoi!
Ihan kaikki vanhat hyvät ajat eivät ole palauttamisen väärtejä, ja iloitsen tietysti näistäkin mahdollisuuksista, joita tietotekniikan kehitys tuo.
Mahdollisuus soittaa ilmaiseksi Skypellä kaukana sijaitseville läheisille on upea juttu, se tuntuu liian hyvältä ollakseen totta. Saa nähdä koska se keksitään jollain pykälällä kieltää tai hinnoitellaan pilviin. Puhelinyhtiöt ovat varmaan raivoissaan!?
Mitähän tietokoneisiin liittyviä laitteita/palveluja meillä on viiden, saati kymmenen vuoden kuluttua? Taaksepäin ajateltuna kehitys on ollut melkomoista, tämmöisen tavallisen kuluttajan vinkkelistä. Viisi vuotta sitten digikamerat eivät olleet ollenkaan tavisten ulottuvilla, läppärit maksoivat maltaita, tv-kortit tietokoneisiin taisivat olla juuri tuloillaan. Elämme miellenkiintoisia aikoja.
Juuri nyt tuntuu, etten kärsi erityistä puutetta IT-saralla, ettei ole enää mitään tarvetta täytettäväksi, tilaa millekään vempaimelle tai vitkuttimelle ei kotoa löydy. Mutta katsotaan vaan, parin vuoden päästä raksuttaa/hyrrää/humisee hyllyllä jokin sellainen kotkotin, joka toistaiseksi on vain japanilaisen insinöörin märkä uni, tai läppärissä pyörii softa joka tekee elämästämme vieläkin elämyksellisempää, helpompaa tai pidempää. Jollei tyhjiötä ole, se tehdään ja kerrotaan samalla täyttämiskeino.
Mielipuuhaa on silti neuloa sikavaikealla palmikkomallilla Jollekin Tärkeälle Ihmiselle lämmittävä villapaita, ja nähdä sitten se vedettävän ylle talviaamuna.
Sitä täyttymystä ei mikään voita.

2005-10-07T01:16:00.000+03:00

Banaanikärpästen imurointia

2005-10-06T19:55:00.000+03:00

Tänään ristiretkeilin keittiön vallanneiden banaanikärpästen parissa. En käsitä mistä ne tulevat tai minne menevät, ymmärrän mistä ne pitävät: bioroskiksesta, kaappien ja liesituulettimen reunoista ja leipälaatikon kannesta. Kerrassaan perverssejä otuksia, joita lienen epähuomiossa niellyt aikojen saatossa kymmeniä. Ne eivät pidä ääntä eivätkä pure, mutta kaupunki-ihmisessä herättävät inhon väreitä, ainakin parveillessaan sisätiloissa.
Otin siis käyttöön miehen keinon luontoa vastaan: pölynimuri! Vuoden-tai vuorokaudenajasta riippumatta hän käy havaitsemansa hyönteisen kimppuun nykytekniikan avulla, onnistuen sinnikkään jahdin päätteeksi pussittamaan hämähäkin, ampiaisen, hyttysen, paarman tai sellaisen keltaisen yökärpäsen joita avoimesta ikkunasta tulee sisälle vain öisin. Napsahtelevat seiniin lennellessään makuuhuoneessa, ja kuulostaahan se nukkumista yrittävästä keljulta.
Banaanikärpäsiin tämä metsästyskone soveltuu mainiosti, koska ne toljakkeet ovat ilmeisen huonokuuloisia eivätkä lähestyvästä imurinputkenpäästä ole moksiskaan. Yksinkertaisen matematiikan mukaan mitä vähemmän äitikärpäsiä sitä vähemmän toukkia sitä vähemmän uutta sukupolvea.

Olen lukenut tänään paljon muita blogeja ja tunnen suurta ihailua useita kirjoittajia kohtaan. Rima nousee korkeammalle päivä päivältä, mutta koetan alittaa sen sutjakkaasti. En edes koeta panna paremmaksi omia entisiä kirjoituksia, sen päätin. Alan vain kirjoittaa joka päivä, ottamatta paineita tai liiemmälti edes aihetta miettimättä. Jos jokin juttu tuntuu väkisin puskevan ruudulle, annan tulla. Terapian tarvetta voi lieventää näinkin, ja halvemmalla. Jotta saisin tämän neuleblogien joukkoon, täytyy varmaan lisätä muutama kuva omista töistä. Jos ei muusta syystä, niin ärsyttääkseni kaikkia niitä asiaan vihkiytymättömiä, jotka lähes yliedustusta maalaillen ällistelevät neuleblogien suurta määrää. Hah. Eivät tiedä mitä menettävät, kaikki nuo puikoista kieltäytyvät raukat. Neulominenkin on terapiaa, paniikkikohtauksiin määräisin pari kerää kidmohairia ja viitosen puikot. Reseptin voi uusia puhelimitse ja netistä löytyy kaulaliinaohjeita aloittelijallekin.
Tämähän onkin huumaannuttavaa, voi olla besserwisser ahdistamatta ketään!
Siis, lupaan parin päivän sisään upata jonkin neulekuvan. Tänään kaivan vielä jotan muuta kiintolevyn uumenista, mutta myöhemmin. Nyt salille liikuttamaan lapaluita, niiden alle tuntuu pesivän - ei banaanikärpänen vaan - hiiri.

2005-10-06T00:03:00.000+03:00

Painajainen ruumisautossa

2005-10-05T14:53:00.000+03:00

Laitettuani laskurin sivulle olen vaivihkaa käynyt kurkkimassa, josko kukaan täällä olisi käynyt. Nada. Hmmmm... Blogilistan uutuuksissa valun varmasti mutta vääjäämättä unohduksiin. Sinnekin piti käydä tunkemassa vaikkei vielä mitään sanottavaa ole sanonutkaan.
Miten blogietiketti mahtaa tässäkohtaa tulla avuksi? Sinnittelen vain eteenpäin ja toivon että jonainpäivänä kosminen ruletti, ehkä typon myötaväikutuksella, ohjaa jonkun käypäläisen tänne? Jep. Kuvat palvelevat tässä houkutuslintuna, naulitseehan hyvä sellainen kävijän metristä tekstiköntsää varmemmin.
Ja sitäpaitsi kuvan anti voi olla moninkertainen tekstiin nähden.

Tämänpäiväinen HS:n Kanavalla-kolumni ei olisi voinut enempää kolahtaa. Leena Virtanen pohti siinä tuntemuksiaan, joita Mullan Alla-sarjan Davidin pahoinpitely oli herättänyt. Sarjan juonenkäänne vaivasi minuakin kovasti, se tuntui kovin "epäreilulta", onhan David niin peruskiltti ja haavoittuva, aivan kuin kukatahansa meistä. Hänen ainoana syntinään voi pitää ajoittaisia haaveita irtosuhteista. Miksi tällaiselle roolihahmolle kirjoitetaan niin ikäviä vastoinkäymisiä?
Juuri siksi. Elämä on epäreilu ja sattumanvarainen. Elämä on. Paha ei saa palkkaansa, ei hyväkään. Vaikka eläisit itse kuinka siivosti ja tyylikkäästi, paska voi osua tuulettimeen jostain toisesta suunnasta. Boom-rattijuoppo ajaa lapsesi päälle. Boom-salama iskee puolisoosi uintireissulla. Boom-kompastut pyykkikasasta roikkuvaan lakanaan portaissa.
Vaikka huolehditkunnostasisyötrasvahappokapseleitanukuttarpeeksiannatbussissapaikanmummollemaksattvluvan sitä ei lasketa!
Davidin ryöstäjän kynsissä saama kohtelu vaivaa varmaan pitkään mieltäni. Eilisessä jaksossa ilmeni, että David haluaisi käyttäytyä, ikää kuin mitään ei olisikaan tapahtunut ja toivoo, ettei kukaan hänen läheisistäänkään puhuisi enää asiasta. Sehän ei tule onnistumaan. Ahdistus ja käsittelemätön "huono omatunto" sai jo paniikkikohtauksen aikaan. Uhri häpeää. Kammottavaa. Mutta niin inhimillistä.

2005-10-04T18:53:00.000+03:00

Identiteetti

2005-10-04T07:35:00.000+03:00

Mitä täällä teen, hetkinen! Pysäyttäkää pyörät!

Millaisen identiteetin haluan Blogistaniassa luoda? Olenko oma harmaa itseni, vai joku räyhäkkä sivupersoona, jota en viitsisi päivänvaloon muuten tuoda? Mitä tarkoitusta tämä palvelee? Lukeeko näitä rivejä koskaan kukaan, ja kuinka paljon merkitystä sillä edes minulle on? Saanko joidenkin ajatusten vatvomisesta ahaa-elämyksiä näin ääneen lausuttuna? Onko Blogi-Blogi-Maassa hauskaa, vaarallista vai pitkästyttävää?

Onko tämä neule-, huumori- vai oman-navan-tuijotus-blogi? Pääsenkö tekniikasta voitolle ja saan modattua ulkoisia elementtejä haluamaani visuaaliseen suuntaan? Kuvia osaan jo lisätä, lähetinhän itselleni eilen jo onnittelukukkasenkin! Kerronko tästä kenellekään ystävälle, toivonko heiltä rohkaisevia kommentteja tänne vai asetunko aivan yksin virtuaalimaailman armoille?
Tulisiko kirjoituksia hioa huolella vai antaa mennä tajunnanvirtatekniikalla sen enempää sensuroimatta? Yksi postaus päivässä pitäisi riittää, vaikka joskus aamuyöllä tulisikin tarve avautua ja leväyttää sielu näytölle. Yritänkö pitää kuria vai otetaanko päivä kerrallaan fiilispohjalla? Onko tulostavoitteita? Kuinka paljon blogeja hiipuu unohduksiin, myös kirjoittajilta, jos ne ovat joutavaa jorinaa? Onko se blogin luonnollinen elinkaari - kun ei annettavaa tai elinehtoja enää ole, tulee loppu? Eutanasiaa?

Entryni Blogimaahaan oli pienen kynnyksen takana; teknisestihän tämä oli melko helppoa, toisaalta mistään ei löytynyt "Aloittelevan bloggaajan FAQ"-sivua. Olenko foorumien paapoma nörtti? Pitääkö kaikki tuoda tarjottimella eteen tyyliin kirjoita-tähän-kenttään-miltä-tänään-tuntuu? Pääseekö tyhjän arkin kammosta eroon? Annan luvan kertoa kuvilla, jos jonain päivänä ei sanoja löydy. Kameran ottaminen joka päivä käteen on ihan terveellistä verryttelyä, jos muuten ei tunnu löytyvän sopivaa kuvituskuvaa.

Oikeastaan tämä on haaste uuteen ja tuntemattomaan. Miten hyvin siitä selviän, tuotanko pettymyksen vai löydänkö tällä tavoin jotain ihan uutta, jää nähtäväksi. Matka alkaa, se on tärkeintä. Turvavyö kiinni!

2005-10-03T15:59:00.000+03:00

2005-10-03T14:01:00.000+03:00

........tämä blogi syntyi juuri.....tältä se siis tuntuu.....whoooooaaa!
Olen olemassa!
iXnit